Pään sisäinen jukeboksi on tänä viikonloppuna ollut vauhdissa viime viikkojen ja kuukausien positiivisten ja negatiivisten tapahtumien alkaessa purkautua. On tapahtunut lähes yhtä paljon kuin yleensä puolessa vuodessa. Ovat ne ajatuksina ja sanoina aiemminkin purkautuneet, mutta nyt ilmeisestikin alitajunta myös työstää niitä ja olen löytänyt ratkaisuja.

Eilen kävin päästämässä lopullisesti irti menneestä polttamalla erään paperin, jolla ja johon johtaneilla ja jonka jälkeisillä tapahtumilla olen itseäni liian usein vuosien varrella kiusannut. Bygones, kuten mainion männävuosien lakidraaman Ally McBealin Richard Fish sanoisi. Käytyäni kaupassa ja unohdettuani ostaa tulitikkuja kaivelin kaapista vähäiset kynttilöiden sytyttelyyn tarkoitetut pitkät tikut, pakkasin paperit ja tikut reppuun, pukeuduin talvisään vaativuuden mukaan ja läksin matkaan. Talsin talvisessa tuiskussa. Talsin jäidenkin poikki, kunnes vihdoin tulin nuotiopaikalle, jossa sopivasti ei ollut ketään (sivumennen sanoen, ihmeen vähän väkeä oli kauniilla lumisadesäällä liikkeellä). Kaivelin paperin ja tikut repusta ja annoin palaa. Tuijotin tuleen. Päästin irti. Olin. Tuijotin. Hengitin savua ja katsoin kun paperi pala palalta paloi. Havahduin siihen, kun lumisade loppui. En tiedä, paljonko aikaa oli kulunut, mutta edelleenkään minun lisäkseni ei näkynyt muita kuin yksinäinen kulkija jäällä. Katselin ympärilleni päätelläkseni, voisiko tuli lähteä leviämään nuotiopaikalta mahdollisen tuulen vuoksi. Tokko. Varmuuden vuoksi heitin kuitenkin lunta jo hiipuneen hiilloksen päälle. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä. Ja vielä. Lopulta koko nuotiopaikka oli lumen peitossa. Tosin sitä se oli minun sinne saapuessanikin, ja hyvä niin - emmehän halua vahinkoja syttyvän. 

Kävellessäni kaikessa rauhassa kotiin päin haistelin ihastuksissani savun hajua vaatteissani. Kunnes. "Kyl sä siihen pystyt, usko vain itseesi, jos tahtoo riittää keinot löytyy, nosta sun katseesi, pidä haaveistasi kiinni, älä lannistu..." Mariskan Rajaton. Kappale, jota parikymmentä vuotta sitten pidin suorastaan ns. teemalaulunani. Kuuntelin sitä. Uskoin siihen. Samaistuin siihen. Ajattelin jopa, että se yksi, joka sanoi, että olet vapaa ja tää maailma on sulle täysin rajaton, oli mummini. Minulle se kappale merkitsi paljon. Samoin mume. Ja nyt - alitajunta iski kovan kortin pöytään. Päätti sitten soittaa tämän?!! Ok. Se on merkki. Selvä.

Tänään kävelin korispelin jälkeen bussipysäkille päin. Korispeli oli tarjonnut tervetulleen tauon ajatuksissa ja hieman palautumista arjen keskellä, mutta askelten naristessa lumihangessa toinen vanha tuttu alkoi soida päässä alitajunnan työstettyä ajatuksia. "Tää on mun hetki, jos mä päätän niin, otan tän, otan tän, otan tilanteen haltuun...Tää on hallussa!" Elastisen Hallussa, jossa fiittaa Jontte Valosaari. Tätäkin biisiä tuli ilmestyttyään n.10 vuotta sitten kuunneltua todella paljon hengen nostatukseen. Vuosien varrella nämä Mariskan ja Elastisen mainiot kappaleet unohtuivat, tosin niin on käynyt musiikin kuuntelulle ylipäätänsäkin - muuten kuin livenä. Osin olen pelännyt sitä, millainen vaikutus näillä kappaleilla on ollut minuun. Positiivinen. Mutta kun on saanut tsempattua itsensä näiden avulla moniin asioihin ja sitten ne asiat epäonnistuvat... Eihän se kappaleiden vika ole. Jos jotain, ne ovat vaikuttaneet positiivisesti. Mutta... Noh, aina parempi, että  nämä soivat nyt pään sisäisessä jukeboksissa - vuosia, vuosia sitten siellä soi Cheekin Äärirajoilla, ja se se vasta olikin merkki jostain...

 Nämä ovat merkki positiivisesta. Ratkaisuista. Ajatusten selkiintymisestä. Hyvästä! Parempaan menosta! Let´s do this!