Katoin vastikään taas joitakin jaksoja sarjasta Ensisilmäyksellä. Tunnetaan myös nimellä How I met your mother. Siitä joidenkin halveksiman lajityypin, valmiiksi nauretun amerikkalaisen komediasarjan, edustajasta, josta pidän erittäin paljon. Keskittymiseni ei ollut aivan parhaimmillaan läheskään jokaisen jakson kohdalla, mutta kun tuli jakso, jossa vietettiin? / juhlittiin? / pidettiin? Marshallin isän hautajaisia, huomasin seuraavani ajatuksella.  

Viimeisen vuoden aikana olen seurannut sivusta läheisten surressa poismenneitä. Olen kuunnellut. Kirjoittanut. Myötäelänyt. Pakko myöntää, että olisin kyllä ehkä voinut olla hyvinkin paljon aktiivisempikin suruun osan ottamisessa, mutta toisaalta - itse ainakin olisin ehkä kokenut yhtäkkisen yhteydenottotulvan ahdistavana. That's just not me. Epäaitona. Esittämisenä. Henkilökohtaisesti pidän parempana sellaista, että ei muuta käyttäytymistään juuri lainkaan, vaan on vain siinä tarvittaessa. Koska let´s face it, kyllä sitä olkapäätä tarvitaan. Jopa minä, silloin 2006. Kiitoksia siitä niille, jotka tunnistavat itsensä. 

Mutta miksikö palaan taas tähän samaan vanhaan asiaan? Koska elämäni tärkeät ihmiset ovat menettäneet elämänsä tärkeitä ihmisiä vauhdilla, joka pistää miettimään, miten itse moista jaksaisin. En voi edes verrata mummoni ja koiran(i) menettämistä samana vuonna moiseen. Ja miksipä pitäisikään verrata? Ellei siksi, että saa jotain perspektiiviä asiaan ja osaa suhtautua oikealla lailla suruun. Oppiakseen ymmärtämään... 

Se tämän kirjoituksen liikkeellepaneva voima oli kuitenkin ne kuuluisat viimeiset sanat. Viimeiset sanat pistävät miettimään. Toimimaan. Miettimään. Toimimaan. Miettimään. Marshall kävi jaksossa läpi monenlaisia tilanteita ja lauseita miettiessään, millainen oli hänen viimeinen keskustelunsa isänsä kanssa. Tilanteista ja lauseista välittyi jokaisesta hieman erilainen tunnelma ja ystävien ihmetellessä, miksi Marshall ei kuunnellut viimeiseksi jäänyttä vastaajaviestiä isältään, hän kysyi, millaiset sanat heidän isiensä viimeiset sanat voisivat olla. Jokainen voi kohdallaan kuvitella. Vastauksista välittyi elämän maku ja tuli erittäin selväksi, että viimeiset sanat ovat enemmän kuin tärkeitä. Marshall ei ollut uskaltaa kuunnella isänsä viimeisiä sanoja, koska pelkäsi niiden olevan vähäpätöisiä. Ikäänkuin sellainen olisi mahdollista. Mutta kun sitä miettii kaikenlaista tuollaisessa tilanteessa... Vielä 11 vuotta myöhemmin muistan, mitä mummoni minulle sairaalavuoteellaan sanoi. Mikä tunne siitä lauseesta välittyi. Sanat sinänsä eivät olisi varsinkaan kenellekään ulkopuoliselle tarkoittaneet mitään maata järisyttävää, mutta se oli se koko tilanne. Me henkilöt. Ne sanat. Se seura. Ympäristö. Uskon muistavani ne koko loppuelämäni. Ja uskon, että niin tekee moni muukin omalla ja omien rakkaidensa kohdalla. Muistot ovat rikkaus, olivatpa ne miten "tavallisia" hyvänsä. Ja jokaisen olisi hyvä joskus miettiä, millaisia muistoja ja sanoja luo. Edes joskus. Vaikka se hankalaa olisikin.