Edellisessä työpaikassani tapanani oli lähes 1.yhteisestä joulustamme lähtien kirjoittaa paikkaan soveltuva joulutarina, jonka sitten vaivihkaa sujautin molempien kahvihuoneiden pöydälle asianmukaisella fontilla asianmukaiselle, jouluiselle paperille asianmukaisesti tulostettuna. Allekirjoitus vaihteli, mutta kun minulle keksittiin lempinimi, allekirjoitin sen siitä lähtien Pirpana -tonttuna.

Sana on hallussa, se on selvää. Joskus tilannetaju vaan ei ole, ilmeisesti. Sekin on nyt selvää.

Eräänä jouluna tarinan synnyttäminen oli harvinaisen hankalaa. En ollut enää töissä, mutta minut oli kutsuttu pikkujouluun - ohjelmanumeroksi, olen naureksinut. Joulutarinaa nimittäin pyydettiin. Muistan istuneeni Arnoldsin pöydässä vielä muutamaa päivää ennen pikkujoulua ja tuskastelleeni kirjoitukseni parissa. Oli tietenkin kunnia tulla kutsutuksi pikkujouluun, mutta samaan aikaan tunteet olivat sekavat - mitä osaan kirjoittaa, kun en juuri viime aikoina ole ollut haistelemassa tuulia ja ilmapiiriä. Lopulta juurikin lempinimien innoittamana keksin pakinamaisen tarinan, jossa seikkaili tiettyjä henkilöitä - Minun Ihmisiäni. Muistan miettineeni, onko tämä hyvä tarina - jokin tuntui mättävän. Luin tarinan siskolleni puhelimessa ja hän nauroi - olihan tarina hauska. Kerroin epäilyksistäni, mutta rohkaistuin kuitenkin lopulta esittämään tarinan pikkujouluissa, olihan aikakin loppumassa enkä voinut mennä tyhjin käsin. Ja totesin, että huumori on vaikea ja vaarallinen laji. Tehtyäni paluun kyseiseen työpaikkaan rohkaistuin vielä kirjoittamaan joulutarinan, joka upposi yleisöönsä, mutta maku perinteestä oli jo mennyt. Ja katkesi siihen vuoteen. Pääasia kuitenkin, että olin noussut takaisin satulaan eikä tapahtuneesta jäänyt kammoa kirjoittamiseen.

Nykyisessä työpaikassani olen kirjoittanut joulutarinan kahtena vuonna. Mitään skandaaleja - pienempiä tai suurempia - en ole niillä aiheuttanut, mutta toisaalta niitä ei ole syntynyt kuin taikaiskusta, syystä tai toisesta. Pidän perinteistä ja lisäksi haluan tuottaa toisille hyvää mieltä - ja viime vuonna kieltämättä ajattelin myös itseäni ja pyrin nostattamaan myös omaa joulumieltäni - tarinalla. Synnytys oli helppo. Hyväksi havaittu perinteikäs fontti, paperi ja joulupostilaatikkoon piiloon ja viiri ylös uuden postin merkiksi. Koko työpaikan väkeä en saanut tarinaan mahdutettua, mutta puolenkymmentä henkilöä seikkaili parissakin episodissa. Vastaanotto tarinalle oli osittain jopa riemastunut, osittain taas - lienevätkö huomannutkaan tarinaa? Oli hauska seurata porukoiden reaktiota tarinaa lukiessaan. Kukaan ei ainakaan ääneen valittanut tarinassa olemisestaan tai olemattomuudestaan ja uskon kyllä, että mikäli teksti olisi jonkun tunteisiin uponnut, olisin siitä kuullut - en ole niin pelottava. Kuitenkaan. Kaikesta huolimatta. Kyllä minulle voi puhua, uskokaa tai älkää. En suutu aiheellisesta kritiikistä.

Tässä vielä pätkä viime joulun tarinasta, kokonaan en sitä julkaise säilyttääkseni ihmisten anonymiteetin.

"Piikikkääksikin harvakseltaan mainittu, perusluonteeltaan kuitenkin hyväntahtoinen, pituusrajoitteinen tonttu istui huoneen nurkassa katsellen valvontakameran monitorista tietyn ajan tapahtumia. Koska tila ja aika olivat ajan hengen mukaisesti rajoitettuja, tonttu oli saanut joulupukilta käskyn tutkailla rajoitetun ajan tapahtumia ja tehdä tapahtumista joulupukille referaatti. Vakavasti ammattiinsa suhtautuva tonttu oli tullut paikan päälle tutkailemaan tallenteita voidakseen TUNTEA tapahtumat ja paikan hengen kunnolla."

Sanottakoon vielä se, että perinteitä kunnoittaen loppu oli onnellinen.

Saa nähdä, tuleeko tästä perinne.