Viime viikosta useampi tunti vierähti seuratessa, kuinka sinivalkoiset joensuulaiset pomputtelivat, blokkasivat, syöttelivät ja pussittivat oranssia palloa. Sekä isommassa Karjalan punaisessa Areenassa että sen pienemmässä sisaruksessa, samanmoisen rusottavan värisessä Urheilutalossa. Ja mitä nautintoja ne hetket tarjosivatkaan - vaikka nykyään en mokkapaloja saa syödäkään. Nitrot olisivat olleet tarpeen, mikäli olisin vähänkään taipuvainen sydänvikaisuuteen. 

Keskiviikkona jätin väliin oman liikuntatuokioni, kun kaverini pyysi matkaansa katsomaan miesten Katajan ja ranskalaisen Le Mans Sarthen välistä kisailua. Panokset eivät olleet ollenkaan pienet, vaikka vetoa en ottelusta lyönytkään - Kataja ei käsittääkseni ollut voittanut ainuttakaan Fiba champions league -peleistään tällä kaudella. Totta puhuakseni en ole paljon seurannut miesten korisliigaa, vaikka kesällä aioinkin niin ruveta tekemään luettuani, että taistelun ruumiillistuma, itse iki-susijengiläinen Tuukka Kotti on tehnyt sopimuksen Katajan kanssa. Jouduin kuitenkin pettymään jo parin viikon sisällä, kun seuraava uutinen kertoi, että Kotti on käyttänyt sopimuksensa ulkomaanpykälän eikä tulekaan Karjalan konnuille. 

Ennen keskiviikon peliä pyrin perehtymään hieman Katajan joukkueeseen, että osaisin seurata peliä tarkemmin. Kaverini mukaan yksi tutuimmista kotimaisista nimistä, Vesa Mäkäläinen, olisi joko pelikunnossa tai sitten ei (no ei sitten ollut). Muistin lukeneeni viime keväänä Tommi Huolilan huimasta kevätvireestä ja päätin seurata hänen otteitaan. Huolila ei oikein päässyt vauhtiin, mutta otti yhdessä vaiheessa iskua sen verran, että arvostin hänen pelinsä korkealle, huolimatta vähäpisteisyydestä. Daniel Mullings säväytti vauhdikkuudellaan, mutta kuten kaverillenikin taisin todeta, hän oli välillä liian liukasliikkeinen jopa itselleen, kun pallo ei meinannut pysyä näpeissä. Byron Wesley oli myös vakuuttava. Rannikko. No, Rannikko oli Rannikko. Osoitti taktista pelisilmää juuri, kun näytti siltä, että ensimmäistä eurovoittoa ei irronnut nytkään. Pallo Mullingsille, jolla tällä kertaa pysyi pallo näpeissä ja peli jatkoerään. Jatkoajallakin sattui ja tapahtui, ja paljon ei edes malttanut kännykkää kuvien toivossa hipelöidä. Lopulta Kataja voitti yhdellä pisteellä, 77-76... Huh. Hieman turhankin jännä peli. Yksi asia on vielä tästä pelistä nostettava esiin: vaikka ranskalaisilla pelasi myös paljon hehkutettu maajoukkueessaankin monta kertaa esiintynyt Mickaël Gelabale (sivumennen sanoen hävettää, tuttu nimi, enkä muistanut yhtään häntä seurata erityisemmin), minulle heidän joukostaan jäi erityisesti mieleen numero kuusi, Wilfried Yeguete. Tämä numero kuusi tuntui olevan alituisesti pahan teossa - hän ikään kuin hiipi huomaamatta ratkaisupaikkoihin. Mikä pelaaja.

Aiemmin olen ollut Areenalla katsomassa vain yhtä miesten peliä osittain ja yhtä naisten peliä kokoaikaisesti. Niistä mieleni on jäänyt erittäin kovaääniset merkkiäänet ja selostus ja mielestäni tällä kertaa äänet olivat juuri sopivalla voimakkuudella. Kaverini vahvistikin tämän: ne ovat olleet kovemmallakin, todella paljon kovemmallakin. Kuudes pelaaja eli yleisö eli mukana niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin huokailemalla, manailemalla, syyttämällä tuomaria, toistelemalla keksimäänsä huutoa - kunnes tuli loppuhetket ja osa yleisöstä kuulemma läksi pois. Kesken pelin. Itse en moista liikedintää edes huomannut, en malttanut penkiltäni liikahtaa, ihmettelin vaan kuinka tiukaksi peli meni, uskoin ja toivoin ja tuijotin, välillä ehkä jonkun sanasen saatoin suustani päästää. Ja kannatti istua penkissä kuin liimattuna. Kyllä muuten kannatti. Sai nimittäin pelin jälkeen päätänsä puistella, että näin kävi. Upea peli. Kertakaikkiaan henkeäsalpaava. Ja veti muuten minutkin sanattomaksi, ja se on paljon se. 

IMG_20161102_192136.jpg

Yllä: Katajan korilla ihmetellään, kun pomppiva pallo menee kuin meneekin sisään...

Sunnuntaina hyvitin hieman keskiviikon liikuntatuokioni väliin jäämistä kävellen Urkkatalolle ja takaisin, yhteensä n. 10 kilsaa.  Mietiskelin etukäteen pitkään, ostanko jo kausikortin vaiko en, mutta jätin edelleen ostamatta. Maksanpahan vaikka kannatuksen vuoksi sitten sen jonkin verran enemmän, jonka yksittäiset pelit tulevat yhteensä maksamaan kausikorttiin nähden, mikäli jostain kumman syystä pääsenkin lähes kaikkiin jäljellä oleviin kotipeleihin. Tällä viikolla en kuitenkaan ainakaan pääse, isänpäivä nääs ja siis todennäköisesti juukailua. Ja isää ei ole viisasta viedä noin jännittäviin peleihin, vaikka mielessä käväisi moinenkin.  

Urheilutalon siluetin siintäessä näkökentässäni aloin epäillä, olenko liikenteessä oikeana päivänä? Oikealla kellon lyömällä? Onko peli jostain syystä siirretty jonnekin muualle ja jos, niin minne? Parkkipaikalla ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että Helsingistä olisi saapunut Torpan pojat pelaamaan tänne Karjalan kunnaille. Kylmän lähes kangistamien sormien lämmittämistä varten talsin kadun toiselle puolelle kirjastoon ja vilkaisin Facebookista ottelutapahtumaa: urheilutalolla klo 13. Eiku sinne siis. Ensimmäiseksi kahvia kuppiin ja kaihoisa silmäys mokkapaloihin. Sitten asettautuminen vakipaikalle lasin taa seisomaan. Purkautuminen talvikamppeista. Tutustuminen otteluohjelmaan. Ja peli alkaa. 

Ja millä tavalla peli alkoikaan. Kataja vei. Suvereenisti. Jo viime kauden lopussa ajoittain säväyttäneestä, monipuolisesta Salla Pelkosesta on sukeutumassa suosikkipelaajani viime kauden  jälkeen maisemaa vaihtaneen, erittäin monipuolisen, Roosa Lukkarisen tilalle. Uusi katajalainen, Tessa Virtanen, on myös nousemassa suosikkieni joukkoon energisillä otteillaan. Maria Koskinenkin on viihdyttävä ja taitava, mutta kuten Daniel Mullingsilla, myös hänellä meinaa vauhti välillä karata niin, että pallo ei pysy mukana. Ja entäs ne virhevaikeudet. Don't get me started. Jossain vaiheessa ToPo sai pelin juonesta kiinni ja tästäkin tuli varsinainen nitromatsi erään vanhemman miehen erätauolla kahviossa lausahtamia sanoja lainatakseni. Tappio näytti vääjäämättömältä, mutta silti Kataja vei pelin jatkoerään johtavien pelaajien johdolla. Koskinen pesi kasvojaan onnistumalla vapareissa ratkaisevilla hetkillä - ja jatkoaika.Siellä bensa kuitenkin loppui kesken - tai sitten helsinkiläiset ymmärsivät, että mikäli peli venyy toiseen jatkoerään, heidän junansa etelään ehtii lähteä ilman heitä. (Aivan, he olivat Katajan sivuilta löytyvän otteluraportin mukaan liikenteessä junalla - huraa, silmissäni ei olekaan vikaa!) Lopputulos hesalaisille - ei stadilaisille, ei uhallakaan ;) - 80-87. Ja jos joku vastustajista on mainittava, niin mainittakoon aina pahan teossa ollut Moona Hämäläinen, jota ei tunnuttu saavan kuriin. Ei sitten millään. 

IMG_20161106_141139.jpg

Yllä: Katajattarilla hyökkäys käynnissä.

Sen verran on kyllä otettava omaankin (lue: yleisön) piikkiin tuota tappiota, että olin aistivinani hieman erikoista ilmaa urkkatalon lehtereillä. Kuudes pelaaja loisti poissaolollaan - tai kauniistikin sanottuna oli puolikuntoisena matkassa. Jo alusta lähtien ihmettelin, missä on viime kaudelta tuttu raju kannustus. Taputetaan, kun Kataja onnistuu. Taputetaan yhtäjaksoisesti innoissaan, kun Katajan pitää tiivistää puolustustaan. Johtuiko alun pisterynnistyksestä kotijoukkojen osalta? Unohtuivatko muutkin vain seuraamaan hoomoilasena, mitä nyt tapahtuu? Kävikö mielessä ajatus, että tämä on liian hyvää ollakseen totta? Puuttuiko katsomosta joku, joka viime kaudella piti ääntä?  Oliko joku muukin ollut keskiviikon miesten pelissä ja ajatteli, että tämähän menee osittain tutulla kaavalla? Vasta pelin loppuneljänneksillä ääntä alkoi löytyä. Pakko myöntää, että minäkään en paljon enimmäkseen ensin mainituista syistä ottelun alussa ääntä pitänyt. En kyllä muutenkaan huutele, enkä huudellut viime kaudellakaan, mutta käteni olen kyllä kipeäksi taputtanut. Kuten nytkin, kun lopulta innostuin. Mutta mietin kyllä myös, että tällä viikolla on rahojensa edestä saanut korisjännitystä - varsinkin, kun kaveri tarjosi keskiviikkoisen, kiitos hänelle siitä, muuten. Tätäkin kautta.