Se on muuten jännä homma, miten sitä kangistuu kaavoihinsa jo nuorella iällä. (Tai kohta keski-iällä, riippuu katsojasta, jos saivarteluksi pistetään ;) ) Välillä on suorastaan ravisteltava itseään, ettei jämähtäisi paikalleen. Tänä kesänä olen päässyt hyvään vauhtiin ja eteenpäin tekee menevän mieli. 

Jo viime ja edellisenä vuonna murtauduin mukavuusalueiltani ulos ja toteutin osan unelmistani. (Suurin unelma on vielä toteuttamatta, mutta se ei olekaan pelkästään itsestä kiinni, itse asiassa se on melko lailla kaikkien muiden käsissä - ja ne, jotka tuntevat minut, tietävät, mistä on todennäköisimmin kyse.) Pyysin mm. kaveriani hommaamaan liput Liigan jääkiekko-otteluun, jossa suosikkini kohtasi KalPan vieraskaukalossa. Suuri askel tässä oli pyytäminen. Jotenkin olen aina inhonnut pyytämistä, siinä tuntee olevansa jotenkin toisten armoilla ja sitähän minä en jotenkin halua. Toisaalta olen viime vuosina alkanut ymmärtää, että kun avaa suunsa, niin kyllä ihmiset yleensä ymmärtävät eivätkä vaadi mitään hirmuisia vastapalveluksia. Tästä pyytämisasian kaavasta olen siis pikkuhiljaa jo murtautunut ulos. 

Pienistä asioista muodostuu suuri virta. Tai jotenkin niinhän sitä taidetaan sanoa. Kesällä läksin ostamaan kesäkenkiä - ja löysinkin sellaiset: ensimmäiset ikiomat kumikengät n. 25 vuoteen nököttävät nyt kenkätelineessä, ja on niille jo käyttöäkin löytynyt. Viime torstaina kävin puolestaan ensimmäisen kerran lähes 20 vuoteen mansikkapellossa mansikoita keräämässä, kiitos "varaäiskän", joka keksi minua mukaansa pyytää. Ja kyllähän minä sieltä sitten kaksi normaalikokoista sankollista marjoja pakkaseeni raahasinkin - suurimman osan itse keräämiäni, mutta pienen osan myös keruukaverilta saatuja. Hassuinta tässä oli se, että olin juuri männäpäivänä tuskaillut työkaverille, että mitenhän minä saisin torilta ostamiani marjoja pyörällä kotiin kuskattua. No, siinä ratkesi sekin ongelma, kun "varaäiskä" pyyntönsä esitti. Joku sisälläni yritti hieman hangata vastaan, mutta melko pian myönnyin - ja olen siitä erittäin, erittäin tyytyväinen :) Kolmas pikkuasia on se, että kävin opiskelukaverini 50-vuotisjuhlilla ja kas kummaa, osasin rupatella täysin tuntemattomienkin ihmisten kanssa - kenen paikalla olleesta ja muista koirista, kenen tietokoneongelmista ja kenen lomista - tai koiranäyttelyistä. Ja kylläpä niissä juhlissa tuli myös eräs toinenkin minulle hankalahko asia selätettyä. 

Eräs melkoinen asia olisi vielä saatava itsensä ymmärtämään täysin, hyvään alkuun olen mielestäni jo päässyt. Kas kummaa, ihmiset eivät edelleenkään, vuosikymmenten harjoitusten jälkeenkään, osaa lukea ajatuksiani. Tai tuskinpa kenenkään muunkaan ajatuksia, jotenkin epäilen :D  (Tai sitten he luulevat osaavansa, mutta menevät vikaan, koska olen muuttunut - kuten inhimillistä onkin.) Vuosikausia olen kuitenkin yrittänyt saada heidät oppimaan, mutta nyt olen tullut siihen tulokseen, että helpommalla pääsen, kun alan itse puhua, pyytää ja avautua enemmän. Tämän seikan yritän muistaa - jos huomaatte, että meinaan kangistua vanhoihin kaavoihin, muistuttakaa. (Tässähän taas tosin törmätään siihen ajatukseen, että olen lähes aina tehnyt kaikein vaikeimman kautta, joten voi olla hankalaa muistaa, että nyt saisi tehdä helpommin...) Argh.