Kävin toissapäivänä Savossa "koe-esiintymässä" eli työpaikkahaastattelussa. Pakko myöntää, että olisin voinut olla paremmin valmistautunut - tai ainakin itsestä siltä tuntuu... Se voi johtua myös siitä, että minulla on itselleni aina todella kovat vaatimukset, joten olen oppinut, ettei näihin tuntemuksiin voi luottaa... Mutta toisaalta, tällä kertaa on ensimmäistä kertaa tullut sellainen tunne, että voisin olla todella vahvoilla, jo hakuvaiheessa... Ja se suoraan sanottuna pelottaa.

Suuri muutoshan se muutto Savoon olisi, varsinkin ku tuntuu, että on justiinsa saanu asiat täällä Joensuussa järjestykseen: on kavereita, tulen toimeen talouellisesti, asunto on kiva ja hyvällä paikalla, tuttuja on vähän joka puolella, venäjän kurssi on virikkeenä ym. ym. - ainut, mikä puuttuu, että elämä ois lähestulkoon täydellistä, on työ. Tällä erää en ole "ennättänyt" olla työttömänä  (juu, tällä kertaa sanon sen suoraan enkä kiertelemällä "between jobs") kuin pari kuukautta, mutta nyt on jotenkin erilainen olo kuin aiemmilla kerroilla, johtuneeko vanhenemisesta vai yksinkertaisesti siitä, että pätkätöitä on ikävä tehdä vaikka paikka olisi kuinka mukava, joten kun huomasin, että alalla, jonne nokkani näyttää minua vievän, on vakipaikka auki Kuopiossa, joka on kuitenkin tuttu kaupunki, sitähän oli haettava - joskin pienen pohdinnan jälkeen, kieltämättä. Kuopiossakin on hyviä kavereita ja sieltäkin pääsisi juukailemaan aika ajoin, vaikka julkinen liikenne ei kovin hyvin sieltä Joensuuhun verrattuna kuljekaan Juukaan ja omaa autoa ei olisi mitään mieltä hankkia "vain" juukailujen takia.

Mutta siihen itse "koe-esiintymispäivään". Edellisenä päivänä jännitin ihan pirskatisti. Oli matkattava linja-autolla Juuasta Joensuuhun, että pääsisi aamulla lähtemään Kuopioon linja-autolla. Illalla mietiskelin, mitähän kysymyksiä haastattelijat mahdollisesti esittäisivät, olihan edellisestä haastattelustani aikaa jo yli 3,5 vuotta (sekin oli sivumennen sanoen paljon parjattuun TE-toimistoon, jonka toimintaan MINÄ ainakin olen ollut aiemmin erittäinkin tyytyväinen, ja olisin päässytkin sinne töihin, ellei... No, se on toinen tarina, se). Tutkin koneelle tallentamaani työpaikkailmoitusta ja yritin miettiä haastattelutilannetta. Sen unohdin, että olin tallentanut myös oman hakemukseni, sen kun olisin lukenut, olisin osannut vastailla paljon runsassanaisemmin ja ehkä jopa saanut hieman muutenkin viilattua esiintymistäni. Toisaalta, se, mitä siellä sitten tapahtui, ilmensi melko hyvin peruskarjalaista luonnettani ja olinpahan ainakin oma itseni enkä esittänyt mitään. Muutama lauseeni jäi ilmeisesti soimaan haastattelijoiden korvissa ainakin joksikin aikaa, mutta en kyllä löisi vetoa sen puolesta, että sain työn.

Haastattelijoita oli siis kaksi, nainen ja mies. Tarjottiin kahvia ja keksiä ja muutenkin ilmapiiri pyrittiin pitämään rentona. Kysymykset olivat oikeastaan kaikkea muuta, kuin mihin olin valmistautunut. Paitsi yksi: missä näet itsesi viiden vuoden päästä. Ja siihenkään en oikein osannut vastata muuta kuin että "eipä sitä oikein ole tullut suunniteltua". ARGH! Jos olisin ollut viksu, olisin jatkanut, että en ole suunnitellut, koska tähän asti kaikki työpaikkani ovat olleet määräaikaisia, enkä oikein ole osannut suunnitella mitään pidemmän päälle sen takia. Mutta ei, minä vaan sanoin, että ei ole suunnitelmia. Ja suljin suuni. Tosin suunta kyllä näkyy CV:stäni, kun asiaa tarkemmin miettii. Ja se klassinen "miten työkaverit kuvailisivat sinua?" ja jatkokysymyksenä "miten itse kuvailisit itseäsi" ? No, en enää edes muista kunnolla jännityksen vuoksi mitä muuta sanoin kuin "höperö", mutta vaikka se vastaukseni jatkokysymykseen saattoikin tuntua aitojen oikomiselta, eli että kuvailisin samalla lailla itseäni, niin sekin tavallaan kuvastaa minua: avoin. Työkaverit kyllä tuntevat minut. Joskus se on haitallista, mutta yleensä kokemukseni mukaan ei. Enkä osaa esittää mitään työrooleja ja kotirooleja, olen aina oma itseni. Se jäi sanomatta, mutta eiköhän se käynyt ilmi - toivottavasti :D Toisaalta se on raskasta, mutta toisaalta niin saan aina itsestäni kaiken potentiaalin irti, kun nautin tekemisistäni. Yleensä ottaen lähes koko työ"urani" voisi tiivistää Bob Funk -elokuvan Ron Funkin sanoihin "Tämä ei ole pelkkä työ minulle. Viihdyn täällä".

Mutta nyt eksyin taas aiheesta. Vai eksyinkö ? No, eiköhän pääasia tullut selville: jännitin. Jännitän. Ja varsinkin itselleni luonteenomaisesti jossittelen ja mietin, että olisin voinut tehdä sen ja sen toisin. Olisin ja olisin. Tässäkin näkyy se, että vaadin itseltäni paljon. Ja kun se yhdistetään siihen, että kuitenkin haluan kulkea omaa tietäni ja olla oma itseni, se on joskus vaikeaa ja tuntuu joskus jopa siltä, että sabotoin näin tekemällä itseäni. Ehkä jopa tässä "koe-esiintymisessä". Jossittelua en ole voinut unohtaa nytkään: jos olisin soittanut etukäteen ja kysynyt yhden kysymyksen, olisin saanut kuulla, että työ on asiakaspalvelutyötä. Se olisi ehkä muuttanut jotain. Tai sitten ei. Mutta jos olisi, se olisi muuttunut positiivisempaan suuntaan, koska oikeasti rakastan asiakaspalvelua. No, tässä se taas nähdään, kova vaatimustaso. Aina löytyy parantamisen varaa... Tämä nyt on kuitenkin taputeltu. Enää voi vain odottaa (itseni tuntien on parasta, etten soittele perään, voisin vain pahentaa tilannetta) ja toivoa parasta. Ja tällä hetkellä se nyt tuntuisi siltä, että haluaisin tämän työn, jopa enemmän kuin hakiessani sitä. Vuotellaanhan pari viikkoa...