Hiekka rahisee lenkkareideni osuessa tiehen. Hartiani ovat korvissa asti, huomaan jännittäväni vaikka mitään jännittämistä ei juuri nyt, tässä hetkessä, ole. Lasken tietoisesti hartioita alemmas ja havainnoin, että jonkun matkan päässä on sopuisa vanhempi pariskunta keskustelemassa penkillä. Muuten rannalla on yhtä autoa ja veneitä lukuunottamatta tyhjää. Voin siis valita, mihin ja milloin menen. Olemaan. Vain olemaan.

Kävelen koirien uittopaikan lähettyville ja havaitsen, että sinne on tehty viihtyisä nuotiopaikka. Hymy karehtii suupielessäni. Ihmettelen, miten joku on nähnyt vaivaa, onko paikka yleiseen käyttöön ja ennen kaikkea - mikä on tavallaan surullistakin - kuinkahan kauan paikka on säilynyt ja säilyy noin siistinä. Toivottavasti kauan. Istun hetken ja mietin, kuinka mukavaa olisi pitkästä aikaa joskus istuksia nuotion tai takkatulen ääressä. 

Nousen hitaasti ylös penkiltä ja käännyn. Olen onnistunut tavoitteessani olla tuijottamatta kelloa - ehkä, koska sitä ei ole muualla kuin puhelimessa - ja olematta kiirehtimättä. Vanhempi pariskunta ei ole enää penkillä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka pitkään olen ollut ulkona, ja se on hieman outo tunne. Kiire yrittää painaa päälle - vaikka minulla ei ole kiire minnekään. Nytkäytän taas hartioitani hieman rentoutuakseni ja jatkan matkaa. Etsin sopivaa paikkaa, jossa voisin vain maata selälläni, tuijotella taivasta ja rauhoittua. Kohta huomaan istuvani puisilla veteen vievillä portailla. Olen jo grillipaikalla huomannut, että kannan kameralaukkua turhaan mukanani, koska kamera on oikukkaalla päällä eikä suostu tarkentamaan. Noh, toisaalta näitä samoja maisemia olen kuvannut monen monituista kertaa, ei haittaa. Paitsi ehkä, jos sattuisin näkemään jonkun erikoisemman eläimen, mutta onhan onneksi kännykkä. 

Veden väreilevä pinta lähes hypnotisoi minut. Olen jo kaivaa kännykän taskustani kuvatakseni, mutta pysähdyn ja totean, että a) minulla on moisia kuvia jo ties kuinka monta ja b) se olisi suorittamista. Heittäytyminen olisi liioittelua, joten sanotaan nyt sitten vaikka, että laittaudun selälleni portaiden päälle - vaikka se huonoa suomen kieltä onkin ja särähtää korvaani. Tuijotan ensin selältäni käsin, mutta hetken päästä kyynärvarsiini nojaten, tummuvaa taivasta. Pilvien lipumista. Kuulen hätäiseltä kuulostavan sorsan äänen ja nousen hälytysvalmiudessa istumaan. Yksinäinen sorsa rääkyy kaislikon laidassa muutaman metrin päässä minusta. Hetken päästä tajuan, että kaislikon piilossa on toinenkin sorsa, joka välillä vastailee kamulleen. Ei niillä loppujen lopuksi näyttäisi hätää olevan. Ulapalta lipuu hiljaisesti kolmas sorsa. Neljäs. Viides. Kuudes. Ne menevät eri puolille, eri kaislikkoon. Kolmannesta suunnasta tulee vielä kolmas siipiretkue. Välillä ne kaikki käyvät kääntymässä aivan kohtiportaiden edessä, muutaman metrin päässä, nokikkain keskenänsä, kunnes kääntävät taas selkänsä ja lähtevät eri suuntiin. Ne ääntelevät yllättävän vähän. Huomaan hartioideni rentoutuneen. Yksi sorsa tulee aivan metrin päähän esittäytymään ja pyörimään. Järki sanoo että se on ruokaa vailla, mutta toisaalta voihan olla, että se vaan tuli siihen uteliaana tutustumaan. En osaa lukea ajatuksia tai puhua sorsaa. Pitkältä tuntuvan hetken se vain kelluu paikallaan ja tuijottaa suoraan minuun. Sitten se ui aivan rantaan, puolen metrin päähän ja jää siihen. Peseytymään ja peilautumaan, saaden seurakseen toisen, ja kolmannenkin seurueestaan. Muutama jää hieman kauemmas kaislikkoon.

Hetken päästä hätkähdän huomattuani silmäkulmasta jonkun mustan vipeltäjän selkäni takana kivikossa. En muista, miksikä elukaksi joku vanhempaan pariskuntaan kuulunut herra männä vuosina sitä sanoi, joten turvaudun sisaruswhatsappiin ja saan kuulla, että videossa esittelemäni vipeltäjä on todennäköisesti minkki. Ahaa. Harmillista, etten saanut kuvaa. Mutta toisaalta. Olen saanut rauhaa. Kiitän mielessäni tuota läheisintä sorsaa seurasta ja nousen varovasti ylös, etten säikäytä sitä. Ehkä tapaamme vielä joskus toistekin.