Pahimpien koronarajoitusten iskiessä keväällä päässäni kihisi etätyön suhteen. Vääntelin ja kääntelin faktoja ja yritin kuvitella erilaisia skenaarioita. Melko pian tulin siihen lopputulokseen, että vaikka kotona olisikin ollut turvallisempaa ja olisin altistunut koronalle paljon pienemmällä todennäköisyydellä, se olisi ollut vaarallisempaa minulle kuin läsnätyö toimistolla. 

Voin sanoa, että olen riippuvainen - tarvitsen päivässä tietyn annoksen ihmisenergiaa, ja se vaan ei välity samalla tavalla puhelimen, sähköpostin tai Skypenkään välityksellä. Kun ikäihmisiä ei saanut turhaan tavata eikä valtakunnankaan rajojen sisäpuolella juuri suositeltu liikkumaan, aika iso osa elämästäni leikkautui pois. Kun kaupassa käyntejä piti rajoittaa yhteen-kahteen viikossa eikä kahviloissakaan päässyt istumaan ja kaiken huipuksi sähly peruttiin, ei tarvinnut kauaa miettiä, ollako kotona vaiko toimistolla - siitäkin huolimatta, että arvasin, että siellä olijat kuormittuisivat aivan eri tavalla kuin normaalitilanteessa. Meillä kun ei kaikki vielä sähköisesti toimi. 

Nyt ollaan ehkä kohta taas samassa tilanteessa. Mietin uudelleen. Mietin ja mietin. Puntaroin, vääntelin ja kääntelin. Ja totesin edelleen, että ellei pakoteta, en jää kotiin. Tiedostan molempien etä- ja läsnätyön riskit erittäin hyvin. En vähättele koronaa, mutta luotan myös maalaisjärkeen, käsidesiin ja käsien pesuun, kasvomaskeihin, turvaväleihin - ja kas kummaa, tässä asiassa myös muihin ihmisiin. Toivoisin, että jokainen omalta osaltaan muistaisi pitää turvavälit ja järjen päässänsä eikä ottaisi turhia riskejä. Toivoisin myös, että jokainen luottaisi muihin niin, ettei lähtisi turhaan syyttelemään, jos jollain ei ole maskia - turvavälien puutteesta on aiheellista huomauttaa. Toivoisin myös, että tämä luottamus ei osoittautuisi turhaksi. Toivoisin.