Viime viikkoisessa työhaastattelussa, josta taisin kertoakin, oli tehtävänä palikkatesti. Valita sai helpon tai vaikean palikkakasan, joista piti osata kasata kolmio. Valitsin pikaisen harkinnan jälkeen helpon, vaikka mielessä kävi, että pitäisi uhallaan ottaa hankalampi.

Niinhän siinä kävi, että en osannut kasata edes helpompaa. Vaikka sain nähdä vihjeen. Ei se tietenkään auttanut, että haastattelija koko ajan katsoi, kuinka etenen, mutta mielestäni en ollut ihan paniikissakaan, vaan melkeinpä tyypillisen rauhallinen oma itseni. Pyörittelin palikoita vaikka miten päin, mutta lopulta jouduin myöntämään, että en osaa. Tosin vasta sitten, kun haastattelija kysyi "eikö onnistu?".  Kyllä muuten lievästi sanottuna otti pattiin, kun ei osannut jotain palikkatestiä tehdä.

No, porukkani saivat joululahjaksi kolme erilaista "palikkatestiä", joista yksi oli samanlainen, kuin jota jouduin tuskailemaan työhaastattelussa. Aattoillan kartoin sitä kuin ruttoa. Seuraavana päivänä otin sen käteeni ja päätin, että nythän tämä muuten ratkeaa. Ja ratkesikin. Nyt osaan sen, yhtään kehumatta,  vaikka silmät kiinni. Ajoittainen omalaatuinen ajattelutapani näkyy tässäkin ratkaisussa. Kun näytin muille, että osaan ratkaista palikkatestin, he nauroivat, että tuolla tavalla ei kyllä tekisi kukaan muu kuin Kaisa. Minusta taas heidän tapansa ovat erittäin hankalia opetella, joten opettelin omani mahdollisimman hyvin. Otti nimittäin epäonnistuminen sen verran pattiin, kilpailuhenkinen kun olen, että nyt osaisin tehdä kyseisen kolmion varmaan jopa unissani. Enää pitäisi opetella ne kaksi muuta. Ne ovatkin oma haasteensa...