Itsenäisyyspäivänä katsoin ulos ikkunasta. Kaunis keli. Pikku pakkanen, viitisentoista astetta. Mietin joulua.

Kaupat ovat olleet jo pitkään tupaten täynnä joulukrääsää. Pikkuruiset pop up -putiikit ovat tervetullut, jouluinen, lisä kaupunkikuvaan. Joulukylä avautuu parissa viikossa kauniine valoineen ja upeine tuotteineen torille. Kansa juhlii pikkujouluissa. Minä mietin, ostanko joulukalenterin vai en. Koristelenko vai en? Joulukoristeet ja -kortit kaivellaan esille ja niille tehdään asianmukaiset temput. Tai joku tekee vielä suuremman tempun, ja askartelee kortit ihan itse. Omin pikku kätösin. 

Minulla joulukorttien lähettäminen vaihtelee vuosittain. Lähetän? En lähetä? Lähetän sukulaisille ja kavereille? Lähetän sukulaisille, kavereille, entisille työpaikoille? Rajan vedän siinä, että itse en niitä ala tekemään - saisin touhuun kulumaan viikkotolkulla, koska jokaisen kortin täytyy olla juuri sille vastaanottajalle sopiva. On kuitenkin jonkin verran (ihan vähän, ihan pikkuriikkisen vähän) helpompaa ostaa kaupasta valmis kortti ja lähettää se - toki levitän kortit kotona lattialle ja kulutan jonkin verran (ihan vähän, ihan pikkuriikkisen) aikaa miettimällä, vääntelemällä ja kääntelemällä - kortteja, vastaanottajalistoja ja ajatuksia, kunnes olen tyytyväinen. Kirjoitan vastaanottajatiedot asianmukaisiin kortteihin, länttään postimerkit paikoilleen ja kortit punaiseen kuoreen. Jonka muistan viedä postiin muutaman päivän päästä :D 

Aiempina vuosina olen ollut suht innoissani joulusta. Sukulaislasten ollessa pieniä olen ostanut ensimmäiset joululahjat jo heinäkuussa, viimeisetkin marraskuussa, alkupuoliskolla. Nyt vastasin kaverin kysellessä joululahjaostoksista, että en ole vielä ostanut ensimmäistäkään. Aion kyllä hankkia jotain pientä jokaiselle. Karvaisia kavereita unohtamatta - tai varsinkaan heitä. Näistä sisarusten ja isän lemmikeistä on ollut minullekin vuosien varrella paljon iloa. Kutsun heitä karvakorvaterapeuteiksi. Nämä koirat ja kissat kuuntelevat ja näköjään jopa ihailevat minua lähes varauksetta. En olisi ihminen, jos väittäisin, että se ei tunnu hyvältä. En olisi rehellinen. Mutta nyt taidan eksyä aiheesta, joka on siis joulu. Palataan tähän.

Joulu. Näin avioerolapsena ja sinkkuna olen aina pyrkinyt jakamaan joulujani suht tasaisesti vanhempieni kesken. Ei siihen kukaan toki velvoita, muu kuin minä itse. On ehkä jouluja, jolloin olisi ollut parempi olla jossain muualla kuin missä olikaan silloin. En kuitenkaan kadu yhtäkään joulua ja toivottavasti eivät ketkään muutkaan niissä mukana olleet. 

On ollut jouluja, jolloin on aattona syöty ja juotu hyvin, pelattu lautapelejä ja Stigan pöytäjääkiekkoa. Saunottu (puu)saunassa. Käyty hautausmaalla illan tullen ja fiilistelty porukalla. On ollut jouluja, jolloin on aattona vain istuttu olohuoneessa, syöty suklaata ja rauhoituttu, rapsuteltu koiraa. On ollut jouluja, jolloin olen ollut porukoiden luona. Jouluja, jolloin olen ollut äidin luona. Jouluja, jolloin olen ollut isän luona. Jouluja, jolloin olen ollut isosiskon perheen luona. Jouluja, jolloin on kokoonnuttu äitiä ja isää myöten siskon perheen joulupöytään. Jouluja, jolloin on kokoonnuttu isää ja isosiskon äitiä ja veljeä myöten saman katon alle. Joulupäivänä on usein saatu äidin riisipuuroa. On ollut jouluja, jolloin kaikki ei ole ollut täysin hyvin, mutta silti jouluksi on rauhoituttu. Monenlaisia jouluja. 

Viime jouluna olin kotona. Omassa seurassani. Uskalsin ajatella omaa itseäni. Tein päätöksen lähes kuukautta ennen joulua ja kun joulu saapui, olin valmis. Monenlaista kalaa, monenlaisia laatikkoja, juuri oikeanlaista lonkeroa, portugalilaista punaviiniä ruualle - ja Budapest -suklaata (koska ei joulua ilman Budapestia, jota mummi aina antoi lahjaksi). Jäätelöä. Saunoin rauhassa, söin rauhassa, join rauhassa. Aattona kävelin rauhassa Rauhankadulle ja kävin sytyttämässä kynttilät muualle haudatuille Muistolehtoon. Kävelin rauhassa kotiin, katsoin hömppäkomedioita sieluni kyllyydestä kenenkään pilkaten niitä. Olin. Vain olin. Rauhassa. Välillä taisin käydä ulkona :D 

Tänä vuonna mietin ensin olevani kotona. En ole jostain syystä kovin innoissani joulun tulosta ja olen tarkoituksellisesti pyrkinyt nostattamaan joulumieltäni koristelemalla töissä työhuonettani joulukoristeilla jo marraskuun lopussa, kun muut kaivelivat ja koristelivat joulukuusen toimiston käytävälle. Pikkujouluja on paritkin, samoin joululounas. Joulupostimerkit on jo ostettu ja tänä vuonna katsoin postini sen verran tarkkaan, että en tarvinnut lähteä hakemaan punaista joulukorttikuorta Postista. Kortit on vielä valkkaamatta ja postauksen alussa mainittu urakka tekemättä, mutta... Ehkä tämä tästä.  Ensin mietin olevani tänäkin vuonna joulun kotona. Totesin kuitenkin, että juukailen. Tosiasia on, että elämä on rajallista ja voin hyvin viettää muutaman päivän jouluna äidin riisipuurolla. (Se on muuten herkkua, se.) Mielellään vietän. Käyn välillä isän luona kylässä, kuten aiempienkin vuosien jouluina. Rapsuttelen kattia. Ehkä jopa näen muitakin karvakorvaterapeutteja omistajineen. Toivottavasti. Kävelen aattona mummin haudalle ajattelemaan. Rasittavinta tässä ovat matkat. Moni muukin matkustaa jouluna kotiseudulleen eikä meillä kaikilla suinkaan ole omia moottorikulkuneuvoja, joilla huristella pitkät, paikkakuntien väliset, matkat. Eräänä vuonna palatessani joulujuukailuilta kotiin jouduin seisomaan koko 90 kilometrin matkan, koska bussi oli niin tupaten täynnä... Mutta otin sen kokemuksen kannalta. Niin otan tämänkin joulun seudun. On ollut - ja tulee olemaan - monenlaisia jouluja monenlaisissa seuroissa. Ja monenlaisia matkoja joulun viettoon. Tästä tulee hyvä joulu hyvässä seurassa.