Viimeks tänään tuli yksi asia kuullessa mieleen, että olisiko elämä parempaa, jos olisin näkymätön ja kuulumaton. Näkymätön Viänänen. Hiljainen hissukka, joka vaan elelisi kyseenalaistamatta mitään, hymyilisi ja myöntelisi joka asiassa ja saisi palkkioksi ehkä jotakin, mikä nyt on jäänyt saamatta. Noh. Vaikka vastaus, johon vielä tälläkin kertaa päädyin, saattaa olla minua tunteville melko ilmiselvä, silti samainen kysymys on yhä useammin pyörinyt mielessä viime kuukausina. 

Periaatteessa, näennäisesti, elämä voisi olla himpun verran parempaa tietyiltä osin, jos olisin erilainen. Toisaalta taas - hiljaisille hissukoillekin voi käydä samalla lailla. Ainakin haluan uskoa siihen, että lopputulos ei olisi yhtään erilainen. Tai se olisi pahempi: yrittämällä muuttua hiljaiseksi seinäruusuksi voisin joutua ojasta allikkoon.  Yrittämällä väkisin muuttua joksikin, jota en vaan ole todennäköisesti sairastuisin. Erittäin todennäköisesti. Erittäin. Nimittäin se, mikä elämässäni tässä yhdessä tärkeässä asiassa usein näyttää kampittavan, on myös voimavara minulle - eikä vain tässä asiassa, vaan lähestulkoon kaikessa... Jo pelkät kuvitelmat minusta hiljaisena, hajuttomana, näkymättömänä ja kuulumattomana tyssäävät heti alkuun omaan mahdottomuuteensa. 

Tänään päädyin pohdinnoissani siihen, että voimavarapuoli on tärkeämpi kuin asiat, joita voisin saavuttaa, jos muuttuisin seinäruusuksi. Vielä. Vielä en luovuta, vaikka muutama viikko sitten asiasta erään henkilön kanssa keskustellessani vastasin hänen "Älä luovuta" -repliikkiinsä "En. En oo ikinä ollu luovuttaja." ja jo vastaustani kuunnellessani ihmettelin vastaukseni vaisuutta. Heikko varjo siitä, miltä missä hyvänsä asiassa pahimpina asenne ratkaisee -vuosinani -90-luvun lopulla olisin kuulostanut vakuutellessani etten luovuta. Heikko. Vielä en luovuta ja jahtaan unelmaani omana itsenäni - sillä erotuksella, että yritän löytää tietyissä asioissa kultaisen keskitien ja pitää suuni kiinni välillä, vaikka se olisi kuinka hankalaa. Turha löpinä pois -filosofiaa toteuttaessani olen tosin huomannut jääväni paitsi monista positiivisistakin asioista, koska muut eivät sitten sitä toteuta, mutta se on taas sitten asia erikseen - olkoonkin, että myös tämä repii ajatuksiani hieman kahtaalle. Argh.