Palaan noin vuoden takaisiin mietteisiini väärästä velvollisuudentunnosta.  Ajatukset karkasivat tähän aihepiiriin kotiin tavallista pidempää - ja siis eri - reittiä pyöräillessä. Tällä kertaa tosin ne sanoittuivat mielessä vääräksi vastuuntunnoksi, mutta... poteito, potaato. If You get my drift. 

Pysähdyin satamaan ihastelemaan auringon heijastumista tummasta, kimaltelevasta vedestä. Tuuli havisutti rantakoivujen lehtiä. Lenkkeilijä houkutteli koiraansa autoon, mutta koiraa olisi kiinnostanut jäädä haistelemaan tuulia - aivan kuten minä. 

Haistelin tuulia yllättävän pitkään ennen kuin joku piru olkapäälläni alkoi taas kuiskutella. "Jos olet pidempään ulkona, otat vilustumisriskin. Jos sairastut, et voi mennä töihin. Petät työkaverit ja työnantajan." Ja vielä - jos vilustumisen takia joudut jäämään pois töistä ja poissaolon syystä on myöhemmin puhe (koska siitähän on), Joku pääsee sanomaan "että voikin aikuinen ihminen käyttäytyä tyhmästi" tarkoittamalla sitä vilustu(tta)mista. Kukaanhan ei oikeasti kuvittele, että tahallani vilustuttaisin itseni, en usko. Koska olen minä, vastuuntunnosta kiitosta saanut, monelta taholta. Monesta asiasta. Mutta siitä huolimatta tämä Joku olkapäälläni yrittää saada minut uskomaan niin, ja saa aikaan sen, että useammin kuin kerran olen lähtenyt kesken kivan ulkoilukerran sisälle, kun on alkanut tuntua, että on aika - ei suinkaan kylmämisen takia, vaan edellä mainitun takia. Sen riskin, että voisi tulla kylmä. Voisin vilustua. Voisi tulla sanomista. Olen jättänyt menemättä seisomaan vesisateeseen ja vain tuijottamaan ylös taivaaseen. Olen jättänyt loikkimatta lehtikasaan. Olen uskonut toimivani viisaasti.

En kuunnellut sitä olkapäällä kuiskivaa heppua heti. Seisoskelin rantakivillä ja ihastelin intensiivisesti laineiden liplatusta ja auringon heijastumia veden pinnalla. Niin intensiivisesti, että tumman veden kimallus tuntui lähes hypnotisoivan minut. "Heräsin", kun koiran lenkkeilyttäjä kutsui koiraansa uudestaan ja sai kuin saikin sen houkuteltua autoon. Hyppäsin pyörän satulaan ja matka kotiin jatkui - rantojen kautta. Enää en pysähtynyt, mutta ajoin huomattavasti kiireettömämmin kuin yleensä. Sen sijaan pysähdyin reitin asfalttiosuudella huomattuani erikoisen lehden.

Mikä lie, mutta pysähtyminen teki hyvää. 

Kävelin puiston halki. Pysähdyin. Kyykistyin ja kaivelin puhelimen taskustani. Sihtailin, mittailin ja kuvasin. Kuulin jonkun pysähtyvän selkäni taakse, mutta en antanut sen häiritä. 

"Mitä sää oikein kuvaat?" Vilkaisin olkani ylitse ja kohtasin vanhemman rouvan ihmettelevän katseen. Mies näytti yhtä ihmettelevältä vieressä. "Vain pisaroita, en sen kummempaa", vastasin ja käännyin jatkamaan paremman kuvakulman etsimistä. "Miten tommosta ees huomaa kuvata?" Otin kuvan. "Todella kaunis, sun pitäs lähettää toi televisioon siihen sääosioon." "Enpä tiiä, saa nähdä". "Ihan oikeesti." Ja he jatkoivat matkaansa. Vaikka en paljon kuvaamiseltani katsekontaktia ottanut, kohtaamisesta jäi hyvä mieli - toivottavasti heillekin enkä jäänyt mieleen tylynä tosikkona. Tuntemattoman rouvan kuvaani kohtaan osoittamat ihastelut saivat kuin saivatkin aikaan sen, että lähetin sen sääkuvaksi. 

Kohtaaminen kaksi. Entinen työharjoittelun ohjaaja vuodelta kuokka ja kivi sattui kävelemään vastaan paikallisessa marketissa ja onnitteli vielä livenäkin syntymäpäivän johdosta. Muutama lause vaihdettiin, kunnes molempien oli mentävä omia menojaan. Tapani mukaan annoin toisen hoitaa kuulumisten kyselyt, vastailen mielelläni ja laveasti - ja jälkikäteen harmittelen, etten älyä kysyä toisen osapuolen kuulumisia. Tosin ihmiset yleensä kertovat ne kysymättäkin, mutta silti. Kysymättömyyteni ei tarkoita sitä, että en olisi kiinnostunut, ei suinkaan. Muistakaa se. 

Kohtaaminen kolme. Naisten koripallo-ottelu legendaarisella Joensuun urheilutalolla. Jo hieman vitsailuakin kahvion myyjältä, monta vuotta nähty samassa paikassa. Katajan miesten edustuksen pelaajia ja muita lähinnä nimituttuja yleisössä. Upea tunnelma: pelaajat antoivat kaikkensa, selostaja antoi kaikkensa, yleisö antoi kaikkensa. En muista yleisömäärää, mutta ainakin vaikutti siltä, että lehtereillä olisi ollut lähes yhtä paljon katsojia kuin parhaimmillaan aiemmin, eli lähes parisataa ellei ylikin. Ehkä koronarajoitusten höllentyminen vaikutti, ehkä ei. Joka tapauksessa toivoisin, että tällaista tunnelmaa koettaisiin jatkossakin. Upeaa. 

Saan energiaa näistä kohtaamisista. Korjaus: näistäkin. Kaikkia viikonlopun kohtaamisiani en ala tässä luettelemaan, ette jaksaisi lukea. Kaikki kohtaamiset ovat minulle tärkeitä ja toivon, että jokainen viikonlopun aikana kohtaamani ihminen, joka tätä lukee, tietää sen. Noh, nytpä ainakin tiedätte. Ja tietävät kaikki muutkin :D 

Hiekka rahisee lenkkareideni osuessa tiehen. Hartiani ovat korvissa asti, huomaan jännittäväni vaikka mitään jännittämistä ei juuri nyt, tässä hetkessä, ole. Lasken tietoisesti hartioita alemmas ja havainnoin, että jonkun matkan päässä on sopuisa vanhempi pariskunta keskustelemassa penkillä. Muuten rannalla on yhtä autoa ja veneitä lukuunottamatta tyhjää. Voin siis valita, mihin ja milloin menen. Olemaan. Vain olemaan.

Kävelen koirien uittopaikan lähettyville ja havaitsen, että sinne on tehty viihtyisä nuotiopaikka. Hymy karehtii suupielessäni. Ihmettelen, miten joku on nähnyt vaivaa, onko paikka yleiseen käyttöön ja ennen kaikkea - mikä on tavallaan surullistakin - kuinkahan kauan paikka on säilynyt ja säilyy noin siistinä. Toivottavasti kauan. Istun hetken ja mietin, kuinka mukavaa olisi pitkästä aikaa joskus istuksia nuotion tai takkatulen ääressä. 

Nousen hitaasti ylös penkiltä ja käännyn. Olen onnistunut tavoitteessani olla tuijottamatta kelloa - ehkä, koska sitä ei ole muualla kuin puhelimessa - ja olematta kiirehtimättä. Vanhempi pariskunta ei ole enää penkillä. Minulla ei ole aavistustakaan, kuinka pitkään olen ollut ulkona, ja se on hieman outo tunne. Kiire yrittää painaa päälle - vaikka minulla ei ole kiire minnekään. Nytkäytän taas hartioitani hieman rentoutuakseni ja jatkan matkaa. Etsin sopivaa paikkaa, jossa voisin vain maata selälläni, tuijotella taivasta ja rauhoittua. Kohta huomaan istuvani puisilla veteen vievillä portailla. Olen jo grillipaikalla huomannut, että kannan kameralaukkua turhaan mukanani, koska kamera on oikukkaalla päällä eikä suostu tarkentamaan. Noh, toisaalta näitä samoja maisemia olen kuvannut monen monituista kertaa, ei haittaa. Paitsi ehkä, jos sattuisin näkemään jonkun erikoisemman eläimen, mutta onhan onneksi kännykkä. 

Veden väreilevä pinta lähes hypnotisoi minut. Olen jo kaivaa kännykän taskustani kuvatakseni, mutta pysähdyn ja totean, että a) minulla on moisia kuvia jo ties kuinka monta ja b) se olisi suorittamista. Heittäytyminen olisi liioittelua, joten sanotaan nyt sitten vaikka, että laittaudun selälleni portaiden päälle - vaikka se huonoa suomen kieltä onkin ja särähtää korvaani. Tuijotan ensin selältäni käsin, mutta hetken päästä kyynärvarsiini nojaten, tummuvaa taivasta. Pilvien lipumista. Kuulen hätäiseltä kuulostavan sorsan äänen ja nousen hälytysvalmiudessa istumaan. Yksinäinen sorsa rääkyy kaislikon laidassa muutaman metrin päässä minusta. Hetken päästä tajuan, että kaislikon piilossa on toinenkin sorsa, joka välillä vastailee kamulleen. Ei niillä loppujen lopuksi näyttäisi hätää olevan. Ulapalta lipuu hiljaisesti kolmas sorsa. Neljäs. Viides. Kuudes. Ne menevät eri puolille, eri kaislikkoon. Kolmannesta suunnasta tulee vielä kolmas siipiretkue. Välillä ne kaikki käyvät kääntymässä aivan kohtiportaiden edessä, muutaman metrin päässä, nokikkain keskenänsä, kunnes kääntävät taas selkänsä ja lähtevät eri suuntiin. Ne ääntelevät yllättävän vähän. Huomaan hartioideni rentoutuneen. Yksi sorsa tulee aivan metrin päähän esittäytymään ja pyörimään. Järki sanoo että se on ruokaa vailla, mutta toisaalta voihan olla, että se vaan tuli siihen uteliaana tutustumaan. En osaa lukea ajatuksia tai puhua sorsaa. Pitkältä tuntuvan hetken se vain kelluu paikallaan ja tuijottaa suoraan minuun. Sitten se ui aivan rantaan, puolen metrin päähän ja jää siihen. Peseytymään ja peilautumaan, saaden seurakseen toisen, ja kolmannenkin seurueestaan. Muutama jää hieman kauemmas kaislikkoon.

Hetken päästä hätkähdän huomattuani silmäkulmasta jonkun mustan vipeltäjän selkäni takana kivikossa. En muista, miksikä elukaksi joku vanhempaan pariskuntaan kuulunut herra männä vuosina sitä sanoi, joten turvaudun sisaruswhatsappiin ja saan kuulla, että videossa esittelemäni vipeltäjä on todennäköisesti minkki. Ahaa. Harmillista, etten saanut kuvaa. Mutta toisaalta. Olen saanut rauhaa. Kiitän mielessäni tuota läheisintä sorsaa seurasta ja nousen varovasti ylös, etten säikäytä sitä. Ehkä tapaamme vielä joskus toistekin.

Hypnoottinen veden kimallus ja laineet. Parveilevat pumpulimaiset pilvet. Pilvet, jotka saavat aikaan sen, että tekisi mieli ojentaa kätensä ja tarttua pilven reunasta, vetää - hellävaraisesti. Järki sanoo, ettei onnistu, mutta... Menee samaan sarjaan kaatosateessa pihalla seisomisen tai hurjan pomppimisen kanssa - mutta mitä tapahtuu, kun et onnistukaan?

Kukaan ei estä kokeilemasta. Ihminen kasvaa epäonnistumalla. Istun auringonpaisteessa laivan kannella ja yritän ottaa rennosti. Vasta äsken tuuli tuiversi niin, että oli suorastaan kylmä - nyt tuuli on rauhoittunut ja auringonpaiste lämmittää. Hieron käsiäni yhteen yrittäen lämmittää tuulen runtelemia sormia. Katselen pilviä, laineita, yritän nauttia pienistä yksityiskohdista - yritän, vaikka tiedostan, ettei kannata yrittää liikaa, etten sorru helmasyntiini, suorittamiseen. Ristiriitaista.

Minua riivasi hillitön kilpailuvietti. Nyt enää kilpailuvietin poikanen. Siltä ja väliltä. Vaihtoehtoja on yhtä monta kuin ihmisiä, keneltä kysyy. Ongelma on juurikin tuo vaihtoehtojen moninaisuus. Väittäisin, että ei enää hillitön. - Mainiota.

Kilpailuvietti on osittain saanut aikaan sen, että voin väittää menestyneeni valitsemallani tiellä melko hyvin. Kilpailuvietti on osittain saanut aikaan sen, että en ole menestynyt surkeimmalla mahdollisella tavalla tässä suoritusyhteiskunnassa. Kilpailuvietti on saanut aikaan sen, että suoritan jopa vapaa-ajalla. Suoritan suoratoistopalvelujen sarjoja. Suoritan vierailuja. Suoritan museokäyntejä. Suoritan syömistä. Osaisinpa suorittaa rentoutumista.

Suoritan monta asiaa yhtä aikaa. Suoritan ristikoita samalla kun katson telkkaria. Suoritan urheilut samalla kun matkaan töihin. Suoritan syömisen samalla kun katson suoratoistopalvelusta elokuvaa. Se on tehokasta ja tehokkuudesta kiitetään.

Suorittaminen vaatii palautumista. Palautuminen vaatii resursseja ja mahdollisuuksia. Palautuminen vaatii yrittämistä, joka taas vaatii...kilpailuviettiä? Varsinainen noidankehä. Lomalla yritän olla suorittamatta - mutta huomaan välillä kuvien ottamisen karkaavan käsistä. Tässä ja nyt tämän eilisen rennon kuvan myötä päätän olla suorittamatta loppuloman aikana.