torstai, 9. maaliskuu 2017

Herasin ma horroksesta

Olen ollut talvihorroksessa varmaankin noin viimeisen kuukauden verran. Sen jälkeen, kun palloiluryhmä, jossa kävin, loppui. Sen jälkeen, kun olin jo joutunut lopettamaan erään toisen liikuntaryhmän kesken olkapääni takia. Pakko tosin tuosta jälkimmäisestä myöntää, että en kauheasti kiroillut, kun totesin, että ei tästä mitään tule - en ole ikinä ollut mikään yksilöurheilun ylin ystävä. Horros on näkynyt myös täällä - ei ole oikeastaan ollut mitään kerrottavaa. 

Laskiaissunnuntaina heräsin horroksesta. Makasin lumihangessa nautiskellen auringosta ja hankin mukkelis makkelis mäessä mustelmia. Kävin laskiaisriehassa Vuokon kylätalolla Juuassa. Laskin mäkeä ja tipahtelin kyydistä. Nautin seurasta ja pöytiin tarjoilusta. Kuhakeitosta ja oikeanlaisesta laskiaispullasta. Kehuin ja menin lähes sanattomaksi. Kertakaikkisesti virkistävä päivä.

IMG-20170225-WA0003.jpg

By the way, tämä yllä olevassa kuvassa esiintyvä mäenlaskuväline on ihan kiva kovassa mäessä, mutta vähänkään pehmeämmässä ympäristössä tästä ei ole kertakaikkiaan mihinkään. 

Siitä se lähti. Horroksesta herääminen. Olkapää parani ja paranee. Takapakkia kuitenkin tuli taas. Flunssa. Työmatkapyöräilytkin jäivät sen takia viikoksi. Ärräpäät lentelivät. Sivumennen sanoen pidin paljon enemmän aiemmasta meiningistä flunssan suhteen: oli pomminvarmaa, että minulla on pikkuflunssa sekä keväällä että syksyllä, ja siinä se. Viime vuosina meininki on muuttunut sellaiseksi, että yhtäkkiä olenkin flunssassa vain keväällä ja silloin se onkin ihan kunnon flunssa, joka vetää ihan reporangaksi ja sängyn pohjalle. En tykkää. Kiroiluttaa. 

Tällä viikolla olen pikkuhiljaa aloitellut taas liikkumista; parina päivänä pyörällä töihin ja tänään pitkästä aikaa luistimille kotimatkan varrella. Ja tarkoitan todellakin pitkästä aikaa; viimeksi olen käynyt luistelemassa varmaan 10 vuotta sitten. Tai oikeastaan pelaamassa jääpalloa sisarus- ja kaveriporukalla. Vaikka pelkkä luistelu onkin niin tylsää, että lukiossa jopa läksin mieluummin hiihtämään ensimmäistä kertaa vuosikausiin monen kymmenen kilometrin lenkin kuin luistelin ympäri kaukaloa, tänään en ottanut mailaa ja kiekkoa mukaan. Otin tuntumaa luistimiin noin puolen tunnin ja kolmen kilometrin ajan. Melko virkistävää, täytyy myöntää. Raitis ilma, hyvä sää, avoin jää. Äkikseltään käy kunnon päälle varsinkin näin toipilaana, mutta enpä usko, että jäi viimeiseksi kerraksi - kävinhän jopa teroituttamassa luistimeni eilen ;) 

IMG_20170309_164909.jpg

sunnuntai, 5. helmikuu 2017

Sosiaalinen media ja karvaiset ystävämme

Koira todellakin on ihmisen paras ystävä. Kyllä, väitän näin vakavalla naamalla, enkä pelkästään omien kokemusten perusteella vaan myös muiden. Tällä kertaa tämän ajatuksen kirvoitti esille sosiaalinen media. Monella karvanaamaystävällämme on omat sosiaalisen median sivut, joita seuraa pienempi tai suurempi joukko enemmän tai vähemmän innokkaita koirimusten ystäviä. Sivut ovat - tietenkin, eiväthän ystävämme osaa kirjoittaa (eivät ainakaan harrasta sellaista, mitä me ihmiset ymmärtäisimme kirjoittamiseksi) - kunkin koiran/koirajoukon ihmisystävien ylläpitämiä. Ja tässä piileekin vaara. 

On nimittäin olemassa vaara, että sivu perustetaan ihan vaan perustamisen vuoksi, ts. koska halutaan, että oma koira saa omat 15 sekuntia julkisuudessa. Ok, ihan ymmärrettävää. Voi jopa olla, että koira saa parikymmentä - sata seuraajaa sosiaalisen median sivulleen: ihmiskirjurin ystävät ja sukulaiset. Mutta jos haluat, että koirastasi tulee julkimo. Silloin myös kirjurilla on oltava taitoa. Ei riitä, että kuvat ovat mainioita, jos tekstipuoli puuttuu. Ei riitä, että tekstipuoli on mainio, jos kuvat epäonnistuvat. Kuten kaikessa, jos haluat, että menestyt, kaiken on oltava tasapainossa.

Nostan tässä esille erityisesti kolme eri sosiaalisen median sivustoa, jotka on omistettu koirille. Tarkemmin sanottuna Facebook -sivustoa. Koska haluan jakaa löytämäni hyvän, kerronpa tässä nyt sitten niistä. Vaikka moni onkin varmaan jo tutustunut varsinkin Makkosen poikiin ja Kyösti von Persiöön, Kiksi ja Pulli ovat varmastikin tuntemattomampia suuruuksia.

Makkosen pojat. Voi pojat. Ma mista alkaisin tarinan tän. Makkosen poijjaat tais olla ensimmäisiä seuraamiani koirien lärvikirjasivustoja, ellei ensimmäinen. Pulli on sitten se toinen, joka kilpailee ykkössijasta kategoriassa "Kuka sai Malisen huomion ensin". Makkosen pojat olivat alunperin kolme kääpiösnautseria (Wilho, Masa ja Arvo), jotka sittemmin saivat vielä pikkuveljen, Oivan. Pojilla on oma Facebook -sivu, oma Instagram ja onpa heillä myös oma verkkokauppa omilla verkkosivuillaan. Aivan. Pojat on tuotteistettu, mutta ei kuitenkaan ylituotteistettu. Ja miksipä ei, jos kerta ihmisiä kiinnostaa ja omistaja saa vielä ainakin osan elannostaan tällä tavalla (valokuvausta...). Tätä ei siis pidä ottaa mitenkään negatiivisena kommenttina, vaan oikeasti ihailen ihmistä, joka osaa tehdä tuollaista. Olenpa tavannutkin pojat, kun he olivat vielä kolmestaan (kera ihmistensä, tietty), kiertueella Joensuussakin. Aikamoisia velikultia. Muutama kuva tuli napattua, mutta nyt en löydä niitä tähän hätään mistään. Vaikka väsy alkoikin jo painaa illan painuessa myöhempään, varsinkin eräs heistä, muistaakseni Masa, oli hyvinkin sosiaalinen. Ja tuskinpahan heitä kiertueella käytettäisikään, jos he eivät siitä vähääkään tykkäisi. Sellainen kuva miulle jäi. Mutta se heistä, jos haluatte lisätietoja, niin googlettakaapa Makkosen pojat niin johan alkaa lyyti kirjoittaa. Nyt vähemmän tunnettuihin hahmoihin.

Amerikanbulldoggi Kyösti von Persiö on myös melko suosittu Facebookissa. Hänen sivullaan oli tätä kirjoitettaessa 44 502 tykkääjää. Kyöstistä en muista, milloin aloitin häntä seurata, mutta sen tiedän, että hänkin on saanut ajan myötä seuraa: sekarotuinen Hilppa on ilmaantunut seikkailuihin mukaan - mm. ihailemaan Tätiä yhtä varauksetta kuin Kyösti. Sivua päivitetään melko ahkerasti ja mikä siitä tekee ehkä parhaan näistä läpikäymistäni sivuista, on kuvan ja tekstin saumattomuus. Ja murre. Kyöstin ja Hilpan kirjurilla, Äitillä, on silmää sille, millainen teksti mihinkin kuvaan tarvitaan, että ihmisten suupielet vetäytyvät väkisinkin ylöspäin. Eipä siis ihme, että Kyöstillä on jo vientiä "oikeassakin" mediassa, kuten tämä Voicen juttu osoittaa. (Muuten, ihan sivuhuomautuksena on sanottava, että tulipa yllätyksenä tuo, että Kyöstillä on enemmän Facebook -seuraajia kuin Makkosen pojilla: Makkosilla on tätä kirjoitettaessa 31 289 seuraajaa. Mutta Makkoset ovatkin levittäytyneet laajemmalle vyöhykkeelle Internetin ihmeellisessä maailmassa... ;) ) Oikeastaan vähemmän tunnetut koirat alkavat siis vasta seuraavasta.

Pulli on... Pulli. Veikkaanpa, että Pulli oli se ensimmäinen, jota aloin seurata lärvikirjan koirimuksista. Pullissa viehättää hänen elämänilonsa ja omat ei-niin-mukavat tapansa, joille jo vanhempi herraskoira ei mahda mitään. Kirjoituksista paistaa läpi Pullin osakseen saama varaukseton rakkaus elämän iloissa ja suruissa. Pulli on kohta 14 -vuotias hullistelijakoiro, joka leimailee tyynyjä ja päiväpeittoja ja nautiskelee piimiruokaa. Hän nauttii maksimaalisesti Mummon seurasta ja ennättää pitää vain noin kolmen minuutin päivätorskia, koska koko ajan pitää joko vahtia Mummon touhuja tai jatkaa hullistelua mahdollisimman pian. Pulli on myös melko usein tyrmistynyt jostain asiasta. Varsin energisen oloinen tapaus siis, kaikesta huolimatta. Pullin sivustolla on vain 2083 tykkäystä, tuntemattomasta syystä. Harvenemaan päin olevat päivitykset ovat hauskoja ja vaikka Pulli ei puhukaan murretta (?), hänellä on sen sijaan aivan omia sanojaan, joihin ihastuin. Ja uskaltaisinpa väittää, että niin ihastutte työkin, jos määtte Pullin sivuu tirkkimään :) 

Sitten on Kiksi, jolla on harmillinen elämä. Voisin kuvitella, että Kiksi ei ole innostunut edes siitä, että tätä kirjoitettaessa hänellä on jo 15 433 tykkääjää Facebookissa ja jopa Iltalehti on tehnyt hänestä jutun.  Kiksi on australianpaimenkoira, joka on ilmeisesti lähes yllätetty hymyilemästä pari kertaa - kun Hörökorva ei ole lähettyvillä. Toinen lisä Kiksin laumaan on Jumi, josta Kiksi tuntuu pitävän - toisin kuin uusimmasta tulokkaasta, Hörökorvasta. Törmäsin tähän sivustoon ihan sattumalta, ts. taisipa olla lärvikirja, joka ehdotteli kaikenlaista. Aluksi en oikein lämmennyt, mutta pikkuhiljaa huomasin löytäväni itseni taas lukemasta Kiksin uusimmista harmituksen aiheista. Alun vastahankoisuuteni selittynee sillä, että en oikein ole mikään negatiivisuuden suurin ystävä vaan päinvastoin - en nyt suorastaan yritä tietoisesti nähdä positiivisia puolia kaikissa asioissa, vaan yksinkertaisesti näen. Yrittämättä. Lähestulkoon joka asiassa. Kiksin seuraajaksi minut kuitenkin houkutteli juuri pääasiassa hänen ainainen negatiivisuutensa. Ja se, että hän on australianpaimenkoira. On vaan jotenkin niin hauskaa seurata, mistä Kiksi seuraavaksi "saa Kiksit" ts. mistä Kiksi seuraavaksi hermostuu joko Hörökorvalle tai ihmiselle. Tai mitä Kiksi seuraavaksi keksii ehdottaa joko ruokaan tai Hörökorvan myymiseen liittyen. Tällä sivustolla kuvat ja tekstit käyvät myös todella hyvin yhteen, aivan kuten Kyöstillä, mutta erotuksena on vaan se, että kun Kyöstin sivusto pääasiallisesti suorastaan pursuaa iloa, täällä Kiksin elämä on sen mielestä hyvinkin harmillista - ja sen ihan tuntee :D Siis todella hyvin toteutettu tekstin ja kuvan yhteisvaikutus. 

Mikä näissä sitten viehättää? Päähenkilöillä on tietenkin osuutensa asiaan, mutta kun sivun ylläpitäjä ts. "ihminen", "Äiti" tai muu apulaiskirjuri osaa homman hyvin, ollaan jo hyvissä lähtökuopissa. Tarvitaan enää vain muutama kourallinen ihmisiä, vaikka ystäviä ja sukulaisia, että päästään alkuun fanijoukon kasvattamisessa ja kas, kohta he suosittelevat sivuja tuttavilleen ja sukulaisilleen. Ja kohta lärvikirja suosittelee sivua koirista kiinnostuneille, eikä tarvita kuin että murto-osa näistä tutustuu sivustoon ja alkaa tykkäämään siitä. Mutta nyt eksyin aiheesta. Viehätys? Rakkaus koiria kohtaan. Rakkaus eläimiä kohtaan. Rakkaus hyvää tekstiä ja kuvia kohtaan. Tai ellei ole mahdollisuutta hankkia omaa koiraa syystä tai toisesta, seurataan muiden koirimusten elämää. Syitä on yhtä monia kuin seuraajia/tykkääjiä/satunnaisia surffailijoitakin. Ja jokaiselle varmasti löytyy jotain. Tässä nyt muutama esiteltynä. 

lauantai, 10. joulukuu 2016

Kadonnutta joulua etsimässä

Niin kauan kuin muistan, olen ollut hyvissä ajoin liikkeellä joulun suhteen. Ajatuksella. Tontun hörökorvani ovat auki ympäri vuoden ja kun joku sopiva lahja jollekin sattuu eteen, se hoidetaan silloin eikä viidestoista päivä. Myös joulukoristeet ovat löytäneet tiensä lähiympäristööni kotona ja töissä vuosittain hyvissä ajoin. Tänä vuonna olen myöhässä aikataulustani. En tiedä miksi. 

Muistaakseni ensimmäinen joululahja löysi tiensä tonttumaisiin ryhmykätösiini tänä vuonna vasta elokuussa, loppupuolella. Viime vuonna se oli heinäkuun alkupuolta... Pikkujoulussakin tunnelma oli hieman vaisu. Paitsi kun... Tai noh, se on eri tarina, se. Joulumieli alkoi löytyä oikeastaan vasta eilen entisen työkaverin vieraillessa nykyisellä työpaikallani ja ihmetellessä seinille (esimiehen pyynnöstä) virittelemiäni tonttuja ynnä muita. Siinä rupatellessa ehkä alkoi tulla mieleen, että no tulee se joulu tänäkin vuonna. Lahjojen suhteen tilanne on hyvä: enää yksi lahja hoidettavana. Mutta tilanne on jämähtänyt. Se on ollut samanlainen jo kohta kaksi viikkoa. Saa nähdä, milloin se laukeaa...

Jokunen viikko sitten kannoin tonttumaisella innolla jouluvermeet varastosta sisään. Ja saman tien ulos :D Ensimmäinen joulukoriste nimittäin oli parvekkeelle virittelemäni pienoiskasvihuone, jossa on jouluasetelma. Edes sen verran ajattelin tonttuilla sinä päivänä, koska illalla oli tulossa ystäviä kylään. Koiratontut ja tontut saivat odotella vielä yli viikon ennen kuin löysivät tiensä paikoilleen kotiini. Kova aikomus ainakin olisi, että sohvatyynyjen päälliset ja verhot vaihtuisivat jouluisampiin viimeistään huomenna.

IMG_20161210_152652.jpg

Saa nähdä. Jotenkin kehtuuttaa. Mutta ehkä maanantainen tonttupuuhastelu joulukorttien kanssa ja ajoittainen, iloisten joululaulujen kuunteleminen pikkuhiljaa alkaa auttaa kadonneen joulun löytämisessä, koska tänään ostin jo joulukaktuksenkin ;)  

IMG_20161210_152625.jpg

Mutta mitä ihmettä tonttuminälleni on tapahtumassa? Onko minusta tulossa pikkuhiljaa aikuinen? Aikuistuvatko tontut ikinä? Ja mitä tapahtuu, kun tontut aikuistuvat? 

P.S. Kuvat on otettu Huawei Honor 7 -puhelimellani. Tekisi mieli sanoa poikkeuksellisesti, mutta ehkä ei - edellisenkin postauksen kuvat oli otettu puhelimella, ei armaalla kamerallani...

lauantai, 12. marraskuu 2016

Pahaa parempi -julkkaritilaisuus

Elämänsä 19 ensimmäistä vuotta Juuassa asuneen Suvi Piiroisen (os. Halonen) esikoisdekkari julkistettiin tänään Juuan kunnankirjastolla. Lämminhenkinen pieni tilaisuus antoi yleisölle tilaisuuden tavata tuore kirjailija ja kysellä hankalia. Tarjolla oli keskustelun lisäksi kahvia, pullaa ja karamellia. Väkeä olikin tullut paikalle ihan mukavasti - vai mitä pitäisi ajatella siitä, että tilaisuuden jälkeen kaikki tarjolla myytävänä olleet Pahaa parempi -kirjat (useampi pino) olivat menneet kaupaksi? Taitaapi kohta 600 kappaleen painosmäärä jäädä pieneksi ja olisi uusintapainoksen paikka... 

Yleiskuva_puheesta_cri.jpg?1478975293

Yllä: Piiroinen kiinnosti. Ei siis liene ihme, että sanomalehti Karjalaisen B-liitteessä olleessa jutussa torstaina 10.11.2016 Piiroinen oli opiskelujen perusteella omittu joensuulaisjuukalaislähtöiseksi ;) 

Kyselyosuus oli kuitenkin taidettu hoidella alta pois jo edellisenä päivänä, kun Piiroinen oli käynyt puhumassa Poikolan koululla ja joutunut vastaamaan moniin tiukkoihin kysymyksiin. Piiroisen kertoman mukaan eilen oli kuultu pitkän pohdinnan jälkeen mm. sellainen vastaus, että Piiroisesta ei suinkaan pitänyt tulla kirjailijaa eikä myöskään opettajaa, vaan lapsuuden haaveammatteja olivat olleet mm. sukellusveneen kapteeni, aivokirurgi ja - meitsin välihuomautus: kuten varmaan joka tytöllä jossain vaiheessa - eläinlääkäri. 

Piiroinen oli selkeästi jännittynyt (kukapa ei moisessa tilanteessa olisi), mutta hoiti "virallisemman" puheosuuden kuitenkin kunnialla, välillä tuttuja kasvoja yleisöstä selkeästi etsiskellen ja niitä myös löytäen. Ainakin veljen perhe ja setä olivat tukemassa. Joukossa oli kuulemma myös vanhoja ystäviä sekä henkilöitä, jotka olivat tehneet vaikutuksen nuoreen kirjailijan alkuun: Juuassa pitkän uran englannin ja ruotsin opettajana tehnyt Heikki Toropainen noukittiin yleisön huomion kohteeksi jo puheosuudessa ja jo aiemmin Piiroinen oli Juuan paikallislehden, Vaarojen Sanomien, jutussa 3.11.2016 kertonut näin: 

VaarojenSanomat03112016_SPjuttu_kaapp.jp

Jo eläköitynyt kirjastoautonkuljettaja Pekka Malinen oli saapunut paikalle, koska Piiroinen oli muistellut häntä lehdessä. Puheosuuden jälkeen Piiroinen katselikin ympärilleen lisää tuttuja kasvoja etsiskellen ja löysikin yleisöstä Pekka Malisen, jonka kanssa päätyi vaihtamaan muutaman sanan. Kirjaston henkilökunnalta kuulin myöhemmin, että kirjailija oli ollut otettu, kun entinen kirjastoautonkuljettaja oli tullut häntä kuuntelemaan. Noh, tunne oli mitä ilmeisimmin molemminpuoleinen: 

PM_ja_SP4_lh_cri.jpg?1478975306

Alla: "Virallisemman" osuuden jälkeen oli aika seurustella vapaammin, ostaa kirjoja ja saada omistuskirjoituksia. Sekä nautiskella tarjoomuksista. Ja hauskaa oli.

Vapautunut_tilaisuus_halit_cri.jpg?14789

Tarjoomukset_cr.jpg?1478975298

Vuonna -77 syntynyt englannin ja ruotsin opettaja Kuopiosta on sijoittanut kirjan tapahtumat opiskelupaikkakunnalleen Joensuuhun. Kirjasta ei liiemmälti paljastamatta voinut kauheasti kertoa, paitsi että paikkoja ei liiemmin ilmeisesti voi tunnistaa, mutta lukunäyte tästä pikkutytön katoamistapausta käsittelevästä opuksesta kuitenkin saatiin - kirjailijan veljen vaimon lukemana. Koska kirjailija on huono lukemaan - ääneen. Muuten hän kyllä ehtiessään lukee, lähinnä skandinaavisia dekkareita, kuten Camilla Läckbergiä. Lisäksi kestosuosikki on kuulemma Stephen King ja etenkin Uinu, uinu, lemmikkini - joka tulee luettua vähintään kerran vuoteen :O Mikäli kuulemastani mitään voi päätellä - ja veljen vaimon heitoista - niin kirjassa on melko lailla käytetty hän -sanaa. Ja niinhän meille on taidettu iän kaiken opettaa, että toisto on tehokeino ;) Opus on siis saatava käsiinsä, että näkee, millainen se oikein on, onko siinä käytetty muitakin tehokeinoja ja ennen kaikkea millaisia minulle hyvässä dekkarissa niin tärkeitä henkilöhahmoja siinä on. Voi vaan olla niin, että joudun odottelemaan melko kauan kirjan saamista käsiini, koska jo julkkaritilaisuuden aikana teoksella oli yli 60 varausta Vaarakirjastoissa... 

Alla: Toisella puolen Suvi Piiroisen (os. Halosen) julkkaritilaisuuden mainos, toisella puolen tässä näkymättömissä lähes yhtä tärkeä mainos: Juuan kirjasto on avoinna lauantaisin klo 10-14 koemielessä kolmen kuukauden ajan. Muistakaahan siis hyödyntää :) 

Pahaa_parempi_mainos_pihalla.jpg?1478975

Ai niin, ja sitten vielä hyviä uutisia: jatkoa on luvassa. Uutuuden pitäisi olla valmis joulukuussa ja ilmestyä ensi vuonna. Itsenäinen tarina, samat päähenkilöt. Vi ska se...

 

maanantai, 7. marraskuu 2016

Po-po-po-poing-poing, po-poing-poing... Oranssin pallon lumoissa

Viime viikosta useampi tunti vierähti seuratessa, kuinka sinivalkoiset joensuulaiset pomputtelivat, blokkasivat, syöttelivät ja pussittivat oranssia palloa. Sekä isommassa Karjalan punaisessa Areenassa että sen pienemmässä sisaruksessa, samanmoisen rusottavan värisessä Urheilutalossa. Ja mitä nautintoja ne hetket tarjosivatkaan - vaikka nykyään en mokkapaloja saa syödäkään. Nitrot olisivat olleet tarpeen, mikäli olisin vähänkään taipuvainen sydänvikaisuuteen. 

Keskiviikkona jätin väliin oman liikuntatuokioni, kun kaverini pyysi matkaansa katsomaan miesten Katajan ja ranskalaisen Le Mans Sarthen välistä kisailua. Panokset eivät olleet ollenkaan pienet, vaikka vetoa en ottelusta lyönytkään - Kataja ei käsittääkseni ollut voittanut ainuttakaan Fiba champions league -peleistään tällä kaudella. Totta puhuakseni en ole paljon seurannut miesten korisliigaa, vaikka kesällä aioinkin niin ruveta tekemään luettuani, että taistelun ruumiillistuma, itse iki-susijengiläinen Tuukka Kotti on tehnyt sopimuksen Katajan kanssa. Jouduin kuitenkin pettymään jo parin viikon sisällä, kun seuraava uutinen kertoi, että Kotti on käyttänyt sopimuksensa ulkomaanpykälän eikä tulekaan Karjalan konnuille. 

Ennen keskiviikon peliä pyrin perehtymään hieman Katajan joukkueeseen, että osaisin seurata peliä tarkemmin. Kaverini mukaan yksi tutuimmista kotimaisista nimistä, Vesa Mäkäläinen, olisi joko pelikunnossa tai sitten ei (no ei sitten ollut). Muistin lukeneeni viime keväänä Tommi Huolilan huimasta kevätvireestä ja päätin seurata hänen otteitaan. Huolila ei oikein päässyt vauhtiin, mutta otti yhdessä vaiheessa iskua sen verran, että arvostin hänen pelinsä korkealle, huolimatta vähäpisteisyydestä. Daniel Mullings säväytti vauhdikkuudellaan, mutta kuten kaverillenikin taisin todeta, hän oli välillä liian liukasliikkeinen jopa itselleen, kun pallo ei meinannut pysyä näpeissä. Byron Wesley oli myös vakuuttava. Rannikko. No, Rannikko oli Rannikko. Osoitti taktista pelisilmää juuri, kun näytti siltä, että ensimmäistä eurovoittoa ei irronnut nytkään. Pallo Mullingsille, jolla tällä kertaa pysyi pallo näpeissä ja peli jatkoerään. Jatkoajallakin sattui ja tapahtui, ja paljon ei edes malttanut kännykkää kuvien toivossa hipelöidä. Lopulta Kataja voitti yhdellä pisteellä, 77-76... Huh. Hieman turhankin jännä peli. Yksi asia on vielä tästä pelistä nostettava esiin: vaikka ranskalaisilla pelasi myös paljon hehkutettu maajoukkueessaankin monta kertaa esiintynyt Mickaël Gelabale (sivumennen sanoen hävettää, tuttu nimi, enkä muistanut yhtään häntä seurata erityisemmin), minulle heidän joukostaan jäi erityisesti mieleen numero kuusi, Wilfried Yeguete. Tämä numero kuusi tuntui olevan alituisesti pahan teossa - hän ikään kuin hiipi huomaamatta ratkaisupaikkoihin. Mikä pelaaja.

Aiemmin olen ollut Areenalla katsomassa vain yhtä miesten peliä osittain ja yhtä naisten peliä kokoaikaisesti. Niistä mieleni on jäänyt erittäin kovaääniset merkkiäänet ja selostus ja mielestäni tällä kertaa äänet olivat juuri sopivalla voimakkuudella. Kaverini vahvistikin tämän: ne ovat olleet kovemmallakin, todella paljon kovemmallakin. Kuudes pelaaja eli yleisö eli mukana niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin huokailemalla, manailemalla, syyttämällä tuomaria, toistelemalla keksimäänsä huutoa - kunnes tuli loppuhetket ja osa yleisöstä kuulemma läksi pois. Kesken pelin. Itse en moista liikedintää edes huomannut, en malttanut penkiltäni liikahtaa, ihmettelin vaan kuinka tiukaksi peli meni, uskoin ja toivoin ja tuijotin, välillä ehkä jonkun sanasen saatoin suustani päästää. Ja kannatti istua penkissä kuin liimattuna. Kyllä muuten kannatti. Sai nimittäin pelin jälkeen päätänsä puistella, että näin kävi. Upea peli. Kertakaikkiaan henkeäsalpaava. Ja veti muuten minutkin sanattomaksi, ja se on paljon se. 

IMG_20161102_192136.jpg

Yllä: Katajan korilla ihmetellään, kun pomppiva pallo menee kuin meneekin sisään...

Sunnuntaina hyvitin hieman keskiviikon liikuntatuokioni väliin jäämistä kävellen Urkkatalolle ja takaisin, yhteensä n. 10 kilsaa.  Mietiskelin etukäteen pitkään, ostanko jo kausikortin vaiko en, mutta jätin edelleen ostamatta. Maksanpahan vaikka kannatuksen vuoksi sitten sen jonkin verran enemmän, jonka yksittäiset pelit tulevat yhteensä maksamaan kausikorttiin nähden, mikäli jostain kumman syystä pääsenkin lähes kaikkiin jäljellä oleviin kotipeleihin. Tällä viikolla en kuitenkaan ainakaan pääse, isänpäivä nääs ja siis todennäköisesti juukailua. Ja isää ei ole viisasta viedä noin jännittäviin peleihin, vaikka mielessä käväisi moinenkin.  

Urheilutalon siluetin siintäessä näkökentässäni aloin epäillä, olenko liikenteessä oikeana päivänä? Oikealla kellon lyömällä? Onko peli jostain syystä siirretty jonnekin muualle ja jos, niin minne? Parkkipaikalla ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä, että Helsingistä olisi saapunut Torpan pojat pelaamaan tänne Karjalan kunnaille. Kylmän lähes kangistamien sormien lämmittämistä varten talsin kadun toiselle puolelle kirjastoon ja vilkaisin Facebookista ottelutapahtumaa: urheilutalolla klo 13. Eiku sinne siis. Ensimmäiseksi kahvia kuppiin ja kaihoisa silmäys mokkapaloihin. Sitten asettautuminen vakipaikalle lasin taa seisomaan. Purkautuminen talvikamppeista. Tutustuminen otteluohjelmaan. Ja peli alkaa. 

Ja millä tavalla peli alkoikaan. Kataja vei. Suvereenisti. Jo viime kauden lopussa ajoittain säväyttäneestä, monipuolisesta Salla Pelkosesta on sukeutumassa suosikkipelaajani viime kauden  jälkeen maisemaa vaihtaneen, erittäin monipuolisen, Roosa Lukkarisen tilalle. Uusi katajalainen, Tessa Virtanen, on myös nousemassa suosikkieni joukkoon energisillä otteillaan. Maria Koskinenkin on viihdyttävä ja taitava, mutta kuten Daniel Mullingsilla, myös hänellä meinaa vauhti välillä karata niin, että pallo ei pysy mukana. Ja entäs ne virhevaikeudet. Don't get me started. Jossain vaiheessa ToPo sai pelin juonesta kiinni ja tästäkin tuli varsinainen nitromatsi erään vanhemman miehen erätauolla kahviossa lausahtamia sanoja lainatakseni. Tappio näytti vääjäämättömältä, mutta silti Kataja vei pelin jatkoerään johtavien pelaajien johdolla. Koskinen pesi kasvojaan onnistumalla vapareissa ratkaisevilla hetkillä - ja jatkoaika.Siellä bensa kuitenkin loppui kesken - tai sitten helsinkiläiset ymmärsivät, että mikäli peli venyy toiseen jatkoerään, heidän junansa etelään ehtii lähteä ilman heitä. (Aivan, he olivat Katajan sivuilta löytyvän otteluraportin mukaan liikenteessä junalla - huraa, silmissäni ei olekaan vikaa!) Lopputulos hesalaisille - ei stadilaisille, ei uhallakaan ;) - 80-87. Ja jos joku vastustajista on mainittava, niin mainittakoon aina pahan teossa ollut Moona Hämäläinen, jota ei tunnuttu saavan kuriin. Ei sitten millään. 

IMG_20161106_141139.jpg

Yllä: Katajattarilla hyökkäys käynnissä.

Sen verran on kyllä otettava omaankin (lue: yleisön) piikkiin tuota tappiota, että olin aistivinani hieman erikoista ilmaa urkkatalon lehtereillä. Kuudes pelaaja loisti poissaolollaan - tai kauniistikin sanottuna oli puolikuntoisena matkassa. Jo alusta lähtien ihmettelin, missä on viime kaudelta tuttu raju kannustus. Taputetaan, kun Kataja onnistuu. Taputetaan yhtäjaksoisesti innoissaan, kun Katajan pitää tiivistää puolustustaan. Johtuiko alun pisterynnistyksestä kotijoukkojen osalta? Unohtuivatko muutkin vain seuraamaan hoomoilasena, mitä nyt tapahtuu? Kävikö mielessä ajatus, että tämä on liian hyvää ollakseen totta? Puuttuiko katsomosta joku, joka viime kaudella piti ääntä?  Oliko joku muukin ollut keskiviikon miesten pelissä ja ajatteli, että tämähän menee osittain tutulla kaavalla? Vasta pelin loppuneljänneksillä ääntä alkoi löytyä. Pakko myöntää, että minäkään en paljon enimmäkseen ensin mainituista syistä ottelun alussa ääntä pitänyt. En kyllä muutenkaan huutele, enkä huudellut viime kaudellakaan, mutta käteni olen kyllä kipeäksi taputtanut. Kuten nytkin, kun lopulta innostuin. Mutta mietin kyllä myös, että tällä viikolla on rahojensa edestä saanut korisjännitystä - varsinkin, kun kaveri tarjosi keskiviikkoisen, kiitos hänelle siitä, muuten. Tätäkin kautta.