perjantai, 8. syyskuu 2017

Energiaa

Jotkut ovat ihmetelleet energian määrääni vuosien varrella melko usein. En kuulemma pysähdy (tai ainakaan suuni ei pysähdy) koskaan. Olen saanut kuulla olevani Duracell. Muitakin energisen kuuloisia nimityksiä on kuultu.

Kerron teille nyt salaisuuteni: te, hyvät ihmiset. Imen energiaa toisista ihmisistä. Työkavereista, kavereista, ystävistä, perheestä, suvusta, asiakkaista, kaupan kassasta, naapurin lapsista, linja-autokuskeista, entisistä työkavereista. Tuntemattomasta mummosta kahvilassa. Turistista, jolle saa neuvoa tien jonnekin. Muutama mukava sana, halaus, lämpimämpi viesti millä tavalla nykyajan vempaimella tai vimpaimella. Ei se oikeastaan edes ole mikään varsinainen salaisuus tai mitään rakettitiedettä. Sitä kutsutaan välittämiseksi. Empatiaksi. Taienmienyttiiämiksi. 

Valitettavasti se toimii myös toisin päin. Olette ehkä huomanneetkin, että negatiivisuus kasvattaa negatiivisuutta. Huonot uutiset kiirivät nopeammin kuin hyvät uutiset. Olenkin alkanut tavallaan suojella itseäni välttelemällä negatiivisia ihmisiä. Toimii muuten tosi hyvin. 

Olen ollut hieman tavallista väsyneempi viime viikkoina koettuani joitakin kovahkojakin kolauksia sen kummemmin niitä erittelemättä ja viime viikolla koin molemmat edellisissä kappaleissa mainituista. Päivien mittaan tein asioita epämukavuusalueillani parhaani mukaan ja kiireessä ja palkaksi sain vain negatiivista palautetta. Yleensä annan moisten mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, mutta tällä kertaa kamelin selkä niin sanotusti katkesi enkä enää ole jaksanut vain kuunnella vaan olen myös sanonut vastaan. Ja potenut sen jälkeen huonoa omaatuntoa. Perjantaina päivä alkoi paistaa risukasaankin ja pienten positiivisten pilkahdusten jälkeen räjäytin illalla jättipotin tavatessani pitkän ajan jälkeen kaksi ihmistä, jotka oikeasti tuntuvat arvostavan minua ja näyttävät sen. Kymmenisen minuuttia heidän seurassaan latasivat akkuni ja olin jälleen iskussa. Eilen iltapäivällä viitisen hersyvää minuuttia riitti. Ja parin tunnin päästä toinen mokoma, hieman vajaa. Olen siis nousemassa taas omalle energiatasolleni. Edistystä on tapahtunut. Upeaa :) Ja siitä suuri kiitos kuuluu teille, ihmiset. (Virkistävän vesisateen lisäksi ;) )

perjantai, 1. syyskuu 2017

Silva, Silva, oi Silva

Silva Metsänäyttely on täällä taas tänään - ja huomenna! Teemana tänä vuonna Metsä kutsuu huomiseen! Ellet tänään vielä sinne ehtinyt, huomenna on vielä aikaa klo 9-15. Meneppä ja tutustu! Tällä kertaa voit yhden tapahtuman hinnalla osallistua kolmeen, kun myös Sadonkorjuu- ja HevosWoimaa -tapahtumat järjestetään samassa yhteydessä. Ja lipun hinta? 0 euroa. Nada. Zilz. Zero euros. Ilmainen kuljetus keskustasta. What more can one want? 

Ja nyt lopetan mainosmaakarina olemisen. Kerron vain, miltä minusta näytti. Tuntui. Kuulosti. 

Silva metsänäyttely järjestetään siis tänään ja huomenna Joensuun Laulurinteellä. Paikka jakaa mielipiteitä jo pienenpienen otannan perusteella (lue:kaksi). Itse ihastuin paikkaan heti portista astuttuani. Pysähdyin niille sijoilleni zoomaamaan katseellani, ma mista alkaisin.

Tuumattuani, että minullahan ei muuta olekaan kuin aikaa valitsin mielestäni suorimman reitin, kuten kaikki, joilla on aikaa kuljeks... vai miten se nyt menikään? ;) Näyttelytoimistossa piipahdettuani jatkoin päämäärätöntä kuljeskelua alueella ja löysin kaikenlaista kivaa. Osallistuin arpajaisiin erinäisissä näyttelypisteissä, ihastelin lampaita ja puuveistoksia sekä massiivisia metsäkoneita.

IMG_20170901_154429.jpg?1504282222

Törmäsin tuttuihin ja rupattelin näyttelyn tarjoamista elämyksistä - minäkin silitin kavioeläintä - olkoonki, että vain ponia. Raviradalla sijainneelta HevosWoimaa -näyttelyalueelta löysin tämän kieltämättä ihastuttavan otuksen.

IMG_20170901_153458.jpg

Istuin nautiskelemassa lämpimästä kahvista ja munkista tuntemattoman pariskunnan kanssa ja rupattelin näyttelyn tarjoamista elämyksistä. Hevosia siellä, hevosia täällä, hevosia joka puolella ja joka säällä. 

IMG_20170901_152737.jpg?1504281525

Kuulostaa varmaan siltä, että näyttelyssä ei olisi mitään aikuisille? Eläimet, arvonnat ja isot koneet kuulostavat tarjonnalta lapsille ja lapsenmielisille? Voi kuule, kyllä siellä aikuisillekin on tarjontaa: kaikenlaista tietoutta vaihtoehtoisista energiamuodoista, metsäkoneista ja perinteistä.

IMG_20170901_154232.jpg?1504282218

IMG_20170901_152229.jpg?1504284510

IMG_20170901_151546.jpg

IMG_20170901_151320.jpg?1504284714

On paikallisia puuveistoksia ja ennen minun paikalle ehtimistäni on sanomalehti Karjalaisen mukaan ollut myös työnäytöksiä niiden tiimoilta. On tukkilaisperinnettä savun hajuineen ja iki-ihanine puuveneineen. Hevosia on sielläkin. 

IMG_20170901_154518.jpg?1504281923

IMG_20170901_154533.jpg?1504284065

Lampaiden paimennusnäytöksiä. Ratsumieskiltaa. Huomenna myös rajakoiranäytöksiä. Hippoksen tamma- ja varsanäyttely. Tietoiskuteltassa energiansäästövinkkejä ja asiaa sukupolvenvaihdoksesta ym. Kannattaa kurkata huomisen monipuolinen ohjelma Silvan virallisilta sivuilta. Tai yksinkertaisesti vain mennä vaikka koko perheen voimin palloilemaan paikan päälle - Keimo Lehtiniemi kuuluttaa mitä, missä ja milloin. Tai voit katsoa sen myös esim. alla olevassa kuvassa taustalla näkyvältä info-screeniltä, jossa juuri kuvan ottohetkellä vilahteli teemaan sopivia kuvia. 

IMG_20170901_151353.jpg

 

Omalla kohdallani ajatus Silvassa käymisestä vahvistui, kun huomasin sosiaalisesta mediasta, että myös terapiakoira Lime osallistuu näyttelyyn. Kulunut viikko erinäisine tapahtumineen aiheutti kuitenkin sen, että kun päätin töistä aiottua aiemmin päästyäni hurauttaa polkupyörällä kotiin Silvan kautta, en enää muistanutkaan koko Limeä. Hyi minua! Rapsutukset Limelle jäivät antamatta, mutta onnekseni olin napannut kuitenkin kuvan omasta näyttelyteltastaan (GreenCare Itä-Suomi) kurkkivasta mustasta, kiiltäväturkkisesta koirasta, jonka kotona tajusin olleen Lime. Saas nähdä, joudunko huomenna lähtemään uudestaan - eihän Lime saa jäädä vaille minun kultaakin kalliimpia rapsutuksiani, joista jo Värtsilä -päivillä sai osansa tullikoira Veikko ;) 

 

Silva metsänäyttelyn viralliset nettisivut

Linkkejä Karjalaisen juttuihin Silvasta: 

Silva Metsänäyttely täytti Laulurinteen

Kuvagalleria Silva Metsänäyttelystä

Video tukkilaisnäytöksestä Silvassa

 

torstai, 31. elokuu 2017

Elä huuvva

Viime viikkoina olen useasti miettinyt, millainen merkitys asioiden esittämistavalla on. Se on suuri. Se on todella suuri. Aivan helkkarinmoisen suuri.

Jos ihminen puhuu liian kovalla äänellä, sanotko "Älä huuda!" korottaen ääntäsi - lähestulkoon huutaen? Sanotko "hys, hys"? Mie oisin sitä mieltä, että kumpikaan ei ole suositeltava tapa, mikäli haluat saada viestisi perille. Varsinkaan tuo huutaminen. Ja jälkimmäinenkin on siinä ja siinä, siedetäänkö sitä. Kumpikin on jopa alentuvaa käyttäytymistä toista osapuolta kohtaan. Vaikka volyymiä olisikin syytä pienentää, esimerkiksi "voISItko puhua vähän hiljempaa", "voisitko alentaa äänenvoimakkuutta" tai jopa "voiskohan sitä volyymia vähän pienentää?" tai "elä kehttoo huuttoo" olisi hyvä tapa tuoda asia esille. Ylipäätään tuo -ISI eli konditionaali on tärkee muoto. Silloin pyyntö (nimenomaan pyyntö, johon on paremmat mahdollisuudet saada parempi vastaanotto kuin suoraan käskyyn) menee paremmin perille eikä mitään varmasti jää hampaankoloon. (Joku voisi sanoa tähän, että sehän se vasta kypsää käytöstä onkin, jos jää jotain hampaankoloon, mutta mie voisin myös sanoa, että joskus se kamelinkin selkä katkeaa eli kaikkea kestää vain tietyn määrän.)

Pakko myöntää, että itselläkin volyymi karkaa melko usein ja siinä onkin opettelemista uudessa työympäristössä. Pyrin kuitenkin tekemään parhaani ja voiko enempää keneltäkään pyytääkään? Itselläni kuitenkin karvat nousevat pystyyn juuri tuollaisissa edellisessä kappaleessa mainituissa tilanteissa. Kiehahdan hetkessä nollasta sataan enkä sen takia saa juuri milloinkaan sanottua, että en pidä moisesta. En todellakaan. Omista voimakkaista (ja sivumennen sanoen rasittavista) reaktioistani johtuen väitän kuitenkin pyrkiväni pyytämään asioita muilta sen sijaan että käskisin tai olisin alentuvainen. Mietin tarkkaan, miten minkäkin asian esitän. Jos en jo valmmiiks puhuis nii levveellä murtteella, niin saattaisinpa uhallani leventää murrettani saadakseni hieman pehmennettyä viestiäni. Joku on väittänyt, että eihän elämästä tule mitään, jos kaikki sanomisensa pitää miettiä, mutta etenkin tärkeät asiat on hyvä miettiä - ellei muuten, niin siksi, että kun on kunnon perustelut tai esittää asian muuten oikeanlaisella tavalla, on paljon, paljon paremmat mahdollisuudet saada läpi se, mitä haluaa.

Tämäkin on kuitenkin taitolaji - on oikeanlaista esittämistapaa ja sitten on oikeanlaista esittämistapaa - jotkut eivät ymmärrä epäsuoria vihjauksia tai toiveita, joten vaaditaan kykyä lukea ihmisiä ja sitä, miten heille pitää asiat esittää. 

P.S. Niin, ja ennen kuin kukaan ehtii kommentoida, että paraskin sanoja, niin myönnän, että voisin joskus miettiä, millaisia sammakoita suustani annan loikkia ja yrittää hillitä luonnettani, kun ärsyynnyn (ääni nimittäin kohoaa varsinkin silloin). Tarkoitus ei ole kuitenkaan ikinä loukata ketään, kuten toivottavasti ei myöskään näillä alentuvaiselta kuulostavilla. Yritetäänkö parantaa tapojamme? Harrastetaan hieman psykologiaa? Ollaan ihmisiksi?

maanantai, 21. elokuu 2017

Viimeiset sanat

Katoin vastikään taas joitakin jaksoja sarjasta Ensisilmäyksellä. Tunnetaan myös nimellä How I met your mother. Siitä joidenkin halveksiman lajityypin, valmiiksi nauretun amerikkalaisen komediasarjan, edustajasta, josta pidän erittäin paljon. Keskittymiseni ei ollut aivan parhaimmillaan läheskään jokaisen jakson kohdalla, mutta kun tuli jakso, jossa vietettiin? / juhlittiin? / pidettiin? Marshallin isän hautajaisia, huomasin seuraavani ajatuksella.  

Viimeisen vuoden aikana olen seurannut sivusta läheisten surressa poismenneitä. Olen kuunnellut. Kirjoittanut. Myötäelänyt. Pakko myöntää, että olisin kyllä ehkä voinut olla hyvinkin paljon aktiivisempikin suruun osan ottamisessa, mutta toisaalta - itse ainakin olisin ehkä kokenut yhtäkkisen yhteydenottotulvan ahdistavana. That's just not me. Epäaitona. Esittämisenä. Henkilökohtaisesti pidän parempana sellaista, että ei muuta käyttäytymistään juuri lainkaan, vaan on vain siinä tarvittaessa. Koska let´s face it, kyllä sitä olkapäätä tarvitaan. Jopa minä, silloin 2006. Kiitoksia siitä niille, jotka tunnistavat itsensä. 

Mutta miksikö palaan taas tähän samaan vanhaan asiaan? Koska elämäni tärkeät ihmiset ovat menettäneet elämänsä tärkeitä ihmisiä vauhdilla, joka pistää miettimään, miten itse moista jaksaisin. En voi edes verrata mummoni ja koiran(i) menettämistä samana vuonna moiseen. Ja miksipä pitäisikään verrata? Ellei siksi, että saa jotain perspektiiviä asiaan ja osaa suhtautua oikealla lailla suruun. Oppiakseen ymmärtämään... 

Se tämän kirjoituksen liikkeellepaneva voima oli kuitenkin ne kuuluisat viimeiset sanat. Viimeiset sanat pistävät miettimään. Toimimaan. Miettimään. Toimimaan. Miettimään. Marshall kävi jaksossa läpi monenlaisia tilanteita ja lauseita miettiessään, millainen oli hänen viimeinen keskustelunsa isänsä kanssa. Tilanteista ja lauseista välittyi jokaisesta hieman erilainen tunnelma ja ystävien ihmetellessä, miksi Marshall ei kuunnellut viimeiseksi jäänyttä vastaajaviestiä isältään, hän kysyi, millaiset sanat heidän isiensä viimeiset sanat voisivat olla. Jokainen voi kohdallaan kuvitella. Vastauksista välittyi elämän maku ja tuli erittäin selväksi, että viimeiset sanat ovat enemmän kuin tärkeitä. Marshall ei ollut uskaltaa kuunnella isänsä viimeisiä sanoja, koska pelkäsi niiden olevan vähäpätöisiä. Ikäänkuin sellainen olisi mahdollista. Mutta kun sitä miettii kaikenlaista tuollaisessa tilanteessa... Vielä 11 vuotta myöhemmin muistan, mitä mummoni minulle sairaalavuoteellaan sanoi. Mikä tunne siitä lauseesta välittyi. Sanat sinänsä eivät olisi varsinkaan kenellekään ulkopuoliselle tarkoittaneet mitään maata järisyttävää, mutta se oli se koko tilanne. Me henkilöt. Ne sanat. Se seura. Ympäristö. Uskon muistavani ne koko loppuelämäni. Ja uskon, että niin tekee moni muukin omalla ja omien rakkaidensa kohdalla. Muistot ovat rikkaus, olivatpa ne miten "tavallisia" hyvänsä. Ja jokaisen olisi hyvä joskus miettiä, millaisia muistoja ja sanoja luo. Edes joskus. Vaikka se hankalaa olisikin.

maanantai, 14. elokuu 2017

Aurinko paistaa ja vettä sataa...

... tai niinkuin mie sen sanoisin, "aurinko paisttaa ja vettä sattaa, taittaa tulla kesä". Johan tuo oli aikakin ;) Mikko Alatalon iki-ihanan laulunloilotuksen sanat tulivat väkisin mieleen, kun poljin kotiin ihmeellisen väsyttävän työpäivän jälkeen ja ykskaks yllättäen raskaita pisaroita alkoi tipahdella taivaalta. 

Suupieleni vetäytyivät väkisin ylöspäin. En normaalistikaan hermostu pienestä vesisateesta, mutta etenkin tämän päivän jälkeen se oli vain virkistävää. Jostain selittämättömästä syystä tunsin oloni tavallista väsyneemmäksi ja jo ennen työpäivän virallista päättymistä tunsin olevani täysin valmis lähtemään kotiin. Käytäviltä kaikuva työkaverin nauru kuitenkin sai toisiin ajatuksiin. Eikä se siihen jäänyt, vaan jokusen ajan kuluttua myös toisen työkaverin hervottoman omintakeinen nauru kaikui käytävillä. Ei tarvinnut kuin kuulla kyseisten henkilöiden naurut ilman näköyhteyttä, niin omatkin suupielet nousivat ylöspäin.

Tarkemmin ajatellen syytä väsymykseen ei välttämättä tarvitse hakea kovin kaukaa ja voin vain todeta, että onneksi kansalaisopiston kurssit alkavat pian. Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki liikunnat ovat tauolla ja koskapa en ole ikinä pitänyt mistään yksilöliikunnasta (vahvistavina poikkeuksina darts, biljardi ja keilaus), en ole päässyt liikkumaan tarpeeksi - ja myös sosiaalinen aspekti on jäänyt paitsioon. Muutama viikko enää ja energiavarastoni alkavat täyttymään :) (Ja ei, tämän väsymyksen en usko johtuvan aiemmissa postauksissa sivutuista syistä, koskapa "Retaferia olen aina syönyt, Retaferia olen aina syövä".)   

IMG_20170814_163436.jpg?1502721881