perjantai, 17. marraskuu 2017

Bloggari

Laji: ihminen. Alalaji:kmalinen. Alalaji on luokiteltu uhanalaisluokituksessa vaarantuneeksi.

Pituusrajoitteinen. Paino kuutisenkymmentäviisi kiloa. Väritys: punakka etenkin hauskaa pitäessään tai surressaan, kuparinhohtoiset hiukset ja vaaleat raajat. Kaikenlaisia arpia kaikissa raajoissa. Elinikäodotus tällä hetkellä yhdeksisenkymmentä vuotta. Ääni: matala altto, joka kantaa pitkälle normaalistikin puhuttaessa. Rohkea. Viime vuosina opetellut terveellä tavalla itsekkäämmäksi. Oma itsensä. Ystävällinen. Pitää huomiosta ja siitä, että tulee kuunnelluksi sekä kuulluksi. Ajoittain velmu. Jaksaa painaa pitkää päivää pitkiäkin aikoja edellyttäen, että saa ihmisenergialatauksensa. Muiden eliöiden kanssa yleisesti ottaen hyvin toimeen tuleva. Rakastava. Teot kertovat enemmän kuin tuhat sanaa eli ei puhu tunteistaan. Liian harvoin kiehuva. Saattaa yllättää.

Vaarantunut. Luonnollisia vihollisia erityisesti liian kuumat lautaset, pitkään kestävä hiljaisuus, kaikesta valittajat ja muuten vain negatiiviset lajitoverit. Erityispiirre: energia riippuvainen lajitovereista - lataa energiaa lajitovereista, mutta negatiivisten lajitovereiden lähettyvillä vähänkin aikaa oleiltuaan alkaa menettää energiaansa ja on erittäin suuressa vaarassa muuttua samanlaiseksi, ellei pakene pian lähettyviltä. Paikallisten ihmisten harjoittama kestämätön valittaminen on viime aikoina verottanut energiaa hälytysrajalle saakka. Elintilan supistumisesta suivaantuneina lajitoverit hyökkäävät kmalisen kimppuun myrkkynuolineen.

Tavataan yleensä kaupungin keskustassa tai sen tuntumassa sekä lähiössä, silloin tällöin pienessä Juuan kunnassa sekä Pohjois-Savossa ja joskus myös etelä-Suomessa sekä muilla mailla. Pisin tunnettu vaellusmatka Suomesta Portugaliin. 

 

 

 

keskiviikko, 8. marraskuu 2017

Muraali, voi muraali

Mikä halvatun muraali? No suomeksi sanottuna seinämaalaus. Nykyään sitä vaan kutsutaan jostain kumman syystä muraaliksi. Muraaleja on ilmestynyt viime aikoina Joensuuhunkin kaksin kappalein ja hienoja ovatkin, mutta tässä asiassa voisi sanoa, että Juuka pisti paremmaksi. Voisi, ellei...

Olen asunutkin Juuassa talossa, jota voisi jopa kirkonkylän vanhan keskustan, Puu-Juuan maamerkiksi kutsua, sen verran usein varmaan moni on opastanut jotain tuttavaansa jonnekin sen kuuluisan kettutalon myötämielisellä avustuksella. Kun löysit (ja nimenomaan kun, et voinut olla löytämättä) kettutalon, siitä oli helppo suunnistaa minne vaan. Kettutalo -nimityksen talo sai siitä, että sen päätyseinään maalattiin kesällä 1990 osana Puu-Juuan kehittämistä taiteilijan ja kuvaamataidon opettaja Hellevi Hämäläinen-Palmroosin suunnittelema seinämaalaus, jossa kettu istui kivellä. Vaikuttava näky, pakko sanoa. Sen verran vaikuttava, että siitä samaisesta kuvasta teetettiin myös taitettavia postikortteja. 

Kettutalon_muraali.jpg?1510164132

Tässä asiassa voisi sanoa, että Juuka on ottanut takapakkia. Niin, että myös paikallislehti Vaarojen Sanomat uutisoi aiheesta 4.5.2017. Kun talon maalauksen aika tuli, tuo maamerkki peitettiin keltaisella maalilla. Ilmeisestikin kustannussyistä, mutta eivätkö esimerkiksi jotkut paikalliset yritykset olisi voinut sponsoroida maalit? Tai vaikkapa joku pohjoiskarjalainen maalitehdas, onko niitä? Miksei valtakunnallinenkin. Esimerkiksi Joensuussahan Tikkurila -maalitehdas on lahjoittanut muraalin elävöittämään ympäristöä, samoin kuin Vantaalla, Oulussa ja Jyväskylässä.  Suvantokadun_muraali_copyr.jpg?151016171

Yllä: Joensuulainen kuvataiteilija Katja Kouvalainen elävöitti Suvantokadun ja Torikadun kulmassa sijaitsevan nätisti sanottuna elähtäneen kerrostalon seinää Tikkurilan maalitehtaan suosiollisella avustuksella ja joensuulaisten hienostuneen värisilmän mukaan. 

Kaikki Suomi 100 -vee hengessä. Missä on Juuka 150 vee -maalilahjoitus? Vaarojen Sanomien jutussa haastatellun Eino Hakalan idea työn varsinaisesta toteuttajasta on myös hyvä: joku yhteisö tai joku muu vastaava, joka haluaisi maalata uuden maalauksen. Taiteilijaseura, ellei Juuasta löydy niin jostain lähikunnista? Taiteen opiskelijoita? Joku yhteisö, joka toteuttaa vain maalauspuolen jonkun muun tekemään valmiiseen taideteospohjaan seinään? Joensuuhun on lähikuukausina valmistunut myös toinen muraali tuosta edellisen kappaleen linkistä avautuvassa Karjalaisen jutussa mainitun lisäksi eivätkä muraalit pelkästään Joensuun kouhotusta ole, ehei: Hämeenlinna, Helsinki, Espoo, Lahti, Kotka, Sipoo... Portugalin Amadora. Vain muutamia mainitakseni.

IMG_20171022_152006_copyr.jpg?1510162308

Tämä upea taideteos tuli vastaan Portugalin Amadorassa, jossa se pysäytti satunnaisen matkailijan. Myös Este Amadoran metroasemalta poistuessa silmiin lähes sattui - kauneudesta. Kadun toisella puolella olevan kerrostalon seinässä oli Chaplinmainen muraali. Upeaa. 

Tästä Maaseudun tulevaisuuden jutusta voit lukea lisää muraaleista. Muoti-ilmiö, josta Juuka on nyt tipahtanut, vaikka oli aika, jolloin sitä olisi voinut kutsua edelläkävijäksi seinämaalausten suhteen. Vaarojen Sanomien 4.5.2017 jutussa isännöitsijä Pekka Väyrynen mainitsee, ettei ole vielä täysin varmaa, tuleeko tilalle uutta, edes pienempää seinämaalausta. Juuassa on viime vuosina kunnostauduttu ihailtavasti urheilun kehittämisessä. Missä on kulttuurin, visuaalisuuden ja kauneuden arvostus? Seuraavaksi vuorossa?

 

Lähteet:

Vaarojen Sanomat nro 18/2017, ilm. to 4.5.2017. Etusivun juttu.

Sanomalehti Karjalainen 21.8.2017, Jättimäisen seinämaalauksen tekeminen Joensuun keskustaan alkoi: https://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/maakunta/item/152756-jaettimaeisen-seinaemaalauksen-tekeminen-joensuun-keskustaan-alkoi

Maaseudun tulevaisuus 8.9.2017, Kantolan viljasiiloihin syntyy Pohjoismaiden suurin muraali: http://www.maaseuduntulevaisuus.fi/ihmiset-kulttuuri/kantolan-viljasiiloihin-syntyy-pohjoismaiden-suurin-muraali-1.204852 

torstai, 12. lokakuu 2017

Ympäristön muutos

Tulipahan taas tänään noottia äänen käytöstä. Kieltämättä varmaan syystäkin, vaikka joitakin muitakin kovaäänisiä on. Jopa nyt iltapäivällä oli ainakin yksi. Kumma kyllä muille ei huomautella ainakaan samalla tavoin julkisesti.

Ääntä voisi kieltämättä hiljentää. Se on vaan hankala muistaa, kun perimmiltään taistelee olemassaolostaan tai kun innostuu jostain asiasta. Ja muut vaan yllyttävät, vaikkakin hiljaisemmin. Kun näkyy ja kuuluu, on paremmat mahdollisuudet tulla huomatuksi ja muistetuksi. Ja sitä paitsi, voin vaikka järjestää demonstraation, jos muistan: kun puhun hiljempaa, kukaan ei kuule, kiitos matalaakin matalamman alton. Ja olenpa törmännyt siihenkin, että ihmetellään, olenko sairas, kun en puhu. Toisaalta...  Uusi kahviympäristö ei juuri poikkea edellisestäkään, joten on sitäkin hankalampi muistaa, että nyt on minulle uutta porukkaa ja joitakin voi haitata äänen käyttö. Muistettavaa kun on muutakin, varsinkin ilmeisesti keittiössä. 

No mutta. Taisinpa tässä jo aiemminkin sivuta tätä aihetta, mutta käsitellään sitä edelleen. Yritän muistaa säädellä volyymiä. Tällä kertaa nimittäin pyyntökin oli ihan pyyntö. Siis oikea pyyntö, ja ne, jotka minut tuntevat hyvin, tietävät miten niihin suhtaudun. Uudet ihmiset. Uusia mielipiteitä. Uudet tuulet. Ja minulla kuitenkin on käsittääkseni jonkin verran empatiakykyjä. Joskus vähän liikaakin, mutta se on toinen aihe, se. Over and out.

sunnuntai, 24. syyskuu 2017

Perhosten päivä

Tänään piti olla täysin liikuntavapaa päivä, jonka päätin pitää, kun viikolla havahduin siihen, kuinka paljon liikuntaa tulee viikossa nyt harrastettua, kun työmatkakin piteni parilla kilometrillä suuntaansa. Kuinkas sitten kävikään? Eksyin Aavarannalle. En käsitä, mikä sinne kerta toisensa jälkeen vetää, mutta sieltä sitä itsensä aina vaan löytää. Kamerankin nappasin mukaan ensimmäisen kerran sitten kesäkuun, mutta kännykän havaitsin kesken kävelyn jättäneeni kotiin. Noh, jotain vapaata jostain sentään - päätin tietoisesti olla hakematta puhelinta matkaan. Onhan sitä ennenkin pärjätty ilman, että puhelin on aina käden ulottuvilla. 

Istuksin kivellä ja tuijottelin ulapalle. Mietiskelin, kuinka ihmeellistä onkaan, miten rentouttavaa moinen voi olla. Mietiskelin, kuinka idioottimaista onkaan aina tulla samoille apajille. Mietiskelin, että täällähän voi vaikka törmätä tuttuihin. Nousin kiveltä ja suuntasin eri poluille kuin yleensä. Lyhemmille. Huomattavasti lyhemmille. Liikuntavapaa lyhensi reittiä. 

Vesi_maisema_copyr0099.jpg?1506273208

(Niin, ja tämä yläpuolella oleva kuva ei suinkaan ole sieltä kiveltä, vaan "lyhemmän reitin" varrelta.)

Tai niinhän mie luulin. Yhtäkkiä pitikin kääntyä takaisin päin. PERHONEN! Ja millainen. En tiedä, minkäniminen moinen otus lie, mutta sillä oli suuret silmät selässäänkin. Ja sitäkös piti ruveta sitten kyttäilemään. Seisahduin. Seurasin, minne perhonen liihottelee. Lähestyin varovasti kyyryssä. Kyykistyin. Tsadam! Oh no! Perhonen karkasi juuri ratkaisevalla hetkellä. Ne silmät kuitenkin olivat vanginneet minut. Seurasin otuksen liihottelua. Harmikseni se meni läheisen talon piha-aitaan kiinni, joten en kehdannut mennä sinne tiirailemaan. Onnekseni näin toisen perhosen, joka oli eri tavalla upea. Keltainen. Sen nimen luulin tietävänikin, sitruunaperhonen. En ole vaivautunut sitä kyllä tarkistamaan. Minulle riittää, kun ne ovat upeita. Nimestä viis. 

DSC_0120copyr_keltvihrperh.jpg?150627321

Kohta huomasinkin vanhan tuttavani ilmestyneen jälleen lähistölle. Kyyristyin entistä varovaisemmin. Lähestyin hiipien. DAMN! Joku lapsi tulla tömisteli juosten sinne suuntaan. Perhonen läksi. Onneksi vain muutaman metrin päähän, josta hänet sitten hetken päästä bongasin. Oikeastaan en kadottanut kontaktia otukseen hetkeksikään, vaan sain silmäkulmastani seurattua, minne se liihotteli. Onneksi. 

DSC_0104Silm%C3%A4perhonen_copyr.jpg?150

Tällaisenkin liihottelijan tapasin. Hävettää myöntää, mutta ensin luulin häntä vanhaksi tuttavakseni, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että tämä olikin täysin uusi tuttavuus - uudempi, kuin tuo noin varttia ennen tapaamani silmäperhonen :D 

DSC_0109Perhonen_l%C3%A4hicopyr.jpg?1506

Tarkemmin ajateltuna, kukapa minua voisi sekaannuksesta syyttääkään? Kattokaa ny. Aivan samanlaisia. Mutta kuitenkin niin erilaisia. Jo näin lyhyen tuttavuuden perusteella olen melkoisen varma, että ainakaan sama yksilö ei ollut kyseessä.

Löysin rannalta myös hieman värittömämmänkin perhosen. Esittelenpä hänetkin teille, hyvä yleisö, koska elämme tasa-arvon aikaa. (Esittelisin muutenkin.) Edelleen, en tiedä nimeä, lajia, enkä ikää. En siipien väliä tai tuntosarvien pituutta. Tai muitakaan strategisia mittoja. Sen tiedän, että minun silmissäni tämä perhonen liihotteli yhtä houkuttelevasti kameran linssin edessä kuin värikkäämmät lajitoverinsakin. 

DSC_0127Vaalee_perh_copyr.jpg?1506274438

perjantai, 8. syyskuu 2017

Energiaa

Jotkut ovat ihmetelleet energian määrääni vuosien varrella melko usein. En kuulemma pysähdy (tai ainakaan suuni ei pysähdy) koskaan. Olen saanut kuulla olevani Duracell. Muitakin energisen kuuloisia nimityksiä on kuultu.

Kerron teille nyt salaisuuteni: te, hyvät ihmiset. Imen energiaa toisista ihmisistä. Työkavereista, kavereista, ystävistä, perheestä, suvusta, asiakkaista, kaupan kassasta, naapurin lapsista, linja-autokuskeista, entisistä työkavereista. Tuntemattomasta mummosta kahvilassa. Turistista, jolle saa neuvoa tien jonnekin. Muutama mukava sana, halaus, lämpimämpi viesti millä tavalla nykyajan vempaimella tai vimpaimella. Ei se oikeastaan edes ole mikään varsinainen salaisuus tai mitään rakettitiedettä. Sitä kutsutaan välittämiseksi. Empatiaksi. Taienmienyttiiämiksi. 

Valitettavasti se toimii myös toisin päin. Olette ehkä huomanneetkin, että negatiivisuus kasvattaa negatiivisuutta. Huonot uutiset kiirivät nopeammin kuin hyvät uutiset. Olenkin alkanut tavallaan suojella itseäni välttelemällä negatiivisia ihmisiä. Toimii muuten tosi hyvin. 

Olen ollut hieman tavallista väsyneempi viime viikkoina koettuani joitakin kovahkojakin kolauksia sen kummemmin niitä erittelemättä ja viime viikolla koin molemmat edellisissä kappaleissa mainituista. Päivien mittaan tein asioita epämukavuusalueillani parhaani mukaan ja kiireessä ja palkaksi sain vain negatiivista palautetta. Yleensä annan moisten mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, mutta tällä kertaa kamelin selkä niin sanotusti katkesi enkä enää ole jaksanut vain kuunnella vaan olen myös sanonut vastaan. Ja potenut sen jälkeen huonoa omaatuntoa. Perjantaina päivä alkoi paistaa risukasaankin ja pienten positiivisten pilkahdusten jälkeen räjäytin illalla jättipotin tavatessani pitkän ajan jälkeen kaksi ihmistä, jotka oikeasti tuntuvat arvostavan minua ja näyttävät sen. Kymmenisen minuuttia heidän seurassaan latasivat akkuni ja olin jälleen iskussa. Eilen iltapäivällä viitisen hersyvää minuuttia riitti. Ja parin tunnin päästä toinen mokoma, hieman vajaa. Olen siis nousemassa taas omalle energiatasolleni. Edistystä on tapahtunut. Upeaa :) Ja siitä suuri kiitos kuuluu teille, ihmiset. (Virkistävän vesisateen lisäksi ;) )