Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


lauantai, 12. syyskuu 2020

Pohdiskelua

Mitä elämästä nauttiminen on? Onko se henkistä vai tuoko materia onnellisuutta? Voiko nautintoa hankkia rahalla vai vaatiiko se jotain muuta? Tällaisia pikkuriikkisiä, aivan minimalistisen mitättömiä kysymyksiä huomasin pohtivani tänään. 

Tämän pohdinnan sysäsi liikkeelle pieni ihminen, joka oli todennut äidilleen, että ennen kuin tämä saa järjestellä kotona kaappeja, "nautitaan elämästä". Ja sitten he olivat lähteneet kaupungille kauppoihin. Tarkoittiko pikkutyttö sitä, että elämästä nauttimista on se, kun saa olla äidin kanssa kaksin ilman sisaruksia tai isää? Tarkoittiko hän sitä, että hän todennäköisesti sai uusia leluja? Tarkoittiko hän keskustelua kaupoissa äidin kanssa? Vai - jos mennään jopa niin pitkälle, että otetaan minut tähän yhtälöön mukaan - tarkoittiko hän sitä, että todennäköisesti kaupoissa voi törmätä äidin hassuihin kavereihin, joita voi sitten auttaa dinosauruksen metsästyksessä? No, viimeisin on varmaan vähän liian pitkälle vietyä, koska mistäs hyö ois arvanneet minuun lelukaupassa törmäävänsä. 

Elämästä nauttimisen määritelmiä on varmaan yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin. Jokainen nauttii omalla tavallaan. Minä nautin eniten siitä, että saan olla minulle tärkeiden ihmisten - ja eläinten - seurassa. Ehkä jopa keskipisteenä. Parhaassa tapauksessa voimavarani huomioidaan niin, ettei minun tarvitse pinnistellä vaan oleminen on luonnollista. Ja sitä ei paheksuta. Saan hyödyntää vahvimpia osaamisalueitani eikä minua esimerkiksi pakoteta kitkemään kukkapenkkejä - joka ei sivumennen sanoen todellakaan ole bravuurilajini. Välillä tuntuu, että mitäs apua minusta muka on ollut, jos esim. kaverit kiittelevät, kun olen vaan ollut vierailulla ja syönyt valmista ruokaa - mutta siinäpä se onkin. Olen saanut hyödyntää luontaisia taipumuksiani ja vahvuuksiani ja simsalabim - olenkin ollut avuksi lasten kanssa :D Mutta nyt eksyn aiheesta. 

Joskus - liian harvoin, todennäköisesti aivan liian harvoin - nautin elämästä vain olemalla. Unohdan aikataulut, työt, muut velvollisuudet. Joskus - liian usein, ehkäpä - nautin elämästä ruuan ja juoman kautta. Koska kukaan ei kiellä, syön 10 broileripyörykkää kerralla. Koska voin, ostan lonkeroa kaapit täyteen. Koska saan, laitan kaakaoon vaikka 10 lusikallista jauhetta. Koska "my house, my rules".  Joskus - liian harvoin - nautin elämästä ihan vain olemalla ystävien ja sukulaisten kanssa. Joskus - tarpeeksi usein - nautin elämästä olemalla ja parhaassa tapauksessa nauramalla työympyröistä tuttujen kanssa. Joskus - liian harvoin - nautin elämästä hankkimalla hien pintaan juoksemalla pienen reikäpallon perässä ja kannustamalla vaihtopenkiltä. Joskus nautin ihan vaan voidessani olla avuksi pienelläkin tavalla. Mutta etten vaikuttaisi liian itseeni tyytyväiseltä - joskus nautin elämästä, koska voidessani olla avuksi pienelläkin tavalla siinä on vielä sellainen twisti, että voin hyödyntää omia vahvuuksiani. Joskus nautin ihan vain siitäkin, että kun menen kahvilaan, omistaja kysyy, olenko jo lukenut sanomalehden ja ellen, tuo sen pöytään. Tai kun menen katsomaan jalkapalloa huonolla säällä, kiitetään paikalle tulemisesta. Tässä kirjoittaessani nautin siitä, että saan pääni sisällä lentelevät ajatukset järjestykseen. (Ja siitä, että kohta rupean katsomaan klassikkosarjaa Mummo DVD:ltä.)

Minulle elämästä nauttiminen näyttäisi siis olevan todella monenlaista. Niin varmaan monelle muullekin. Tuskinpa tähän on yhtä yksiselitteistä vastausta yhdellekään yksilölle. Mutta nauttiakseni elämästä haluan ainakin kuvitella, että minulle elämään nautintoja tuovat enemmän henkiset asiat kuin rahalla hankittavat. Mene ja tiedä - ehkäpä jatkan pohtimista vielä joskus...

tiistai, 18. elokuu 2020

Mukavaa, mukavaa...

Varoitus. Tämä sisältää tunteita. Jos et pidä niistä, lopeta lukeminen.

Takana pikku "lomanen" etelä-Suomessa sukuloimassa. Perjantaina aikainen lähtö töistä junaan ja maanantai vapaalla - tosin lähes puolet päivästä menikin sitten matkustamiseen. Mutta mukavaa oli. 

Mukavaa oli tavata mukavia sukulaisia ja tuttavia ja kaiffareita. Mukavaa oli osallistua pienellä riskilläkin nyt jo kait sitten entisen mukulan mukaviin rippijuhliin. Mukavaa oli, kun koira kiehnäsi aamukahvilla jalassa kiinni. Mukavaa oli tuntea yhteenkuuluvuuden tunnetta. Mukavaa oli istuksia puistossa, nautiskella hyvästä säästä ja seurasta, kuljeksia Google mapsin ohjeiden perusteella ylipitkiä lenkkejä ja jopa käyttää joukkoliikennettä. 

Vähemmän mukavaa sen sijaan oli mukavien sukulaisten ja kavereiden tapaamisen aiheuttama tunne. Ikävä konkretisoituu ikävällä tavalla tänään. Väsymykselläkin toki on sormensa pelissä, mutta kyllä se vaan on niin, että helpommalla oisin päässyt, kun oisin jäänyt kotiin. Ei olisi tarvinnut olla hermot kireällä koko päivää, kun on yrittänyt pitää itsensä kasassa edelliset päivät - kun toiset ikään kuin uhallaan sanovat mitä tarkoittavat (mokomatkin!) - kuinka mukavaa on ollut tavata ja viettää aikaa yhdessä. Mutta silti - oli mukavaa käydä muuallakin pitkästä aikaa. Kaikesta huolimatta mukavaa, etten ajatellut liikaa ja väärällä tavalla omaa mukavuuttani ja jättänyt tietoisena varmasti tulevissa olevista vähemmän mukavista tunteista koko mukavaa reissua tekemättä. (Ja kaikesta huolimatta mukava tiedostaa, ettei se aikuisten oikeesti ollut edes mikään vaihtoehto, milloinkaan.) Mukavaa.

torstai, 18. kesäkuu 2020

Ajatuksia työhaastatteluista

Työhaastattelu on aina jännä paikka. Vuosien varrella olen käynyt kymmenissä haastatteluissa ja toivoisin, että viimeisin olisi viimeisin pitkään aikaan, tai se miltä nyt tuntuu, jopa viimeinen. Kauppakeskuksessa kulkiessani törmäsin kahvilassa näkyyn, joka kirvoitti tämän kirjoituksen. Muistin erään työhaastatteluni. Ja sen jälkeen monia muitakin.

Pari naista istuutui kahvilapöytään kahvikupposen, tietokoneen ja lehtiön kanssa. Saattoihan heillä olla tekeillä jotain muutakin, kuten vaikka työ- tai opiskelutehtävä, mutta minulle mieleen tuli joka tapauksessa haastattelu, koska itse olen kokenut sellaisenkin; työhaastattelu Joensuun alueella olevaan tehtävään siilinjärveläisen firman tekemänä Kuopion Sokoksen Pressossa pullakahvien äärellä. Muistaakseni ihan mielenkiintoinen tehtävä atk-koulutuksen parissa, mutta en sitä saanut - enkä kysellyt miksi. Haastattelu meni mielestäni ihan ok, mutta autottomuuteni ja se, että en ollut käyttänyt Microsoftin ohjelmia juurikaan vuosiin, ovat varmaankin olleet ne suurin tekijä. Se tuosta jäi myös mieleen, että myös sellaiset henkilöt, joita en ole suosittelijakseni osannut nimetäkään, olivat minua suositelleet. Hyvän ja ahkeran työntekijän maine näyttää kiirivän. 

Eräs haastattelu on jäänyt mieleeni sen takia, koska kysyessäni milloin paikan saannista saa tietää, vastaus kuului "Kyllä mie siut tänne oisin ottamassa." Muutenkin haastattelu oli hyvin mutkaton ja mukava, informatiivisuudesta puhumattakaan. Kestosta ei ole muistijälkeä jäänyt, mutta sen muistan, missä olin, kun sain haastattelukutsun; Varkaudessa menossa toiseen haastatteluun. Ja tuosta työpaikastapa oikeastaan itse laskenkin tämän alan työkokemukseni lähteneen ja innostukseni alaan vain syventyneen (siemenet oli kyllä kylvetty jo teinivuosina).

Kaikista vaikeimmiksi työhaastatteluiksi olen kokenut ne, joissa olen jo ollut talossa työskentelemässä. Varsinaista haastatteluaikaa ei ole sovittu kauhean tarkkaan, joten on ollut hieman hankala valmistautuakaan - kesken tavallisen työpäivän sinut kutsutaankin johdon juttusille vartin sisällä. Työkaverit tietenkin ovat sanoneet, että eihän siihen tarvitsekaan valmistautua, tietäväthän ne, millainen työntekijä olet. Mutta kyllä minä vaan mielelläni valmistautuisin. Etenkin asiaan, jonka koen tärkeäksi. Koska kun asia on päässyt kasvamaan liian tärkeäksi, on valitettavasti helpompi mokata.

Viimeisin työhaastatteluni kutsumisine päivineen oli myös erikoinen. Olin hakiessani määräaikaisena töissä toisessa paikassa ja tunnollisena työntekijänä en omaa puhelintani päivisin päivystänyt kuin erittäin erityisissä tapauksissa, jos odotin jotain puhelua. Nytkin hakemuksen lähetettyäni vilkuilin puhelintani aamulla ja tauoilla, mutta äänettömällähän sen tietenkin muun ajan pidin. Sitten sitä soiteltiinkin ristiin, ja lopulta saimme hakemani paikan edustajan kanssa puheyhteyden toisiimme. Onneksi malttoivat tavoitella. Sovittaessa haastattelun ajankohtaa paikan edustaja tuumi "neljästään sinua grillataan, mutta ei syödä :D". Oli mukava tietää etukäteen, että huomio olisi hajautettava neljän henkilön kesken - olen ollut sellaisessakin haastattelussa, jossa oli kolme-neljä haastattelijaa, mutta se tuli yllätyksenä. Toisaalta - siinäkinhän testataan jotakin hakijasta. Ja senkin paikan sain siltä istumalta, joten lienen onnistunut haastattelussa, mutta sain myös toisen, joka vei voiton siltä erää. Tuohon viimeisinpään haastatteluun palatakseni; haastattelu oli aamulla ja olin varautunut siihen, että siihen menisi tunti, joten olin ilmoittanut meneväni töihin vasta ruokatauolta. Jännitin haastattelua jonkin verran, mutta en liikaa. Haastattelu kesti puoli tuntia ja lähtiessäni minulla ei ollut minkäänlaista havaintoa siitä, miten se meni. Kummin päin vaan. Löysin hyviä ja huonoja puolia vastauksistani ja reaktioistani. Mutta ilmeisen hyvin meni, koska siellä sitä nyt ollaan. Toivottavasti pitkäänkin.

Edellä mainitut haastattelut ovat vain pintaraapaisu vuosien varrella kokemistani, mutta mieleen painuvimmat. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että kun on haastatteluun asti päässyt, voi olla nykyaikana itseensä jo edes hieman tyytyväinen - jopa näinkin itselleen armoton kuin minä. Haastattelua ei kannata jännittää liikaa, mutta sopiva jännitys on vain hyväksi. Kun edellisenä iltana valmistautuu hyvin käymällä läpi työpaikan tietoja, aiempia haastattelujaan ja niitä yleisimpiä kysymyksiä, mutta ei siltikään unohda olla valmiina yllättäviinkin kysymyksiin vastaamiseen - tai vastaamatta jättämiseen -, pärjää miun mielestä ihan hyvin. Ja mikä tärkeintä; avoimin mielin ja omana itsenään liikenteessä, roolin esittäminen ei kannata. 

keskiviikko, 17. kesäkuu 2020

Kärsimystä

Pitkiä lenkkejä. Niitä se fyssari vakavalla naamalla käski tehdä. Kuuntelin ja myöntelin. Sainhan sentään myös enemmän minulle sopivaa tekemistä faskiarullalla saatesanoin "kun kerran tuosta itsesi kiduttamisesta olet innostunut, niin laitetaanpa pari liikettä"... Olin juuri kertonut hierojan käyttäneen faskiarautaa kylkeeni ja todennut sen auttaneen - ja hehkuttanut, miten mahtavia mustelmia mulla on.

Ongelma nuiden lenkkien suhteen on vaan siinä, että en ole ikinä oikein pitänyt kävelystä, juoksusta puhumattakaan. Pyörällä pääsee nopeammin. Kävelyyn pitää olla aina syy. Oli se sitten valmis aamupala paikassa j, muovinkierrätyspiste paikassa p, koripallopeli paikassa a taikka jalkapallopeli paikassa m. Tai kameran ulkoilutusta paikassa n. Aina pitää olla syy. Kävellä. Kävellä? Kävellä!

Kävellessä on ollut liikaa aikaa ajatella. Mietiskellä. Tuumailla. Pyöritellä asioita puolin ja toisin. Ja mennä ajatuksissaan solmuun. Yksin käveleminen on - sanalla sanoen tylsää. Tai niin olen itselleni ja muille kävelyn vastustamistani perustellut. Nyt tulin ajatelleeksi, että se on myös pelottavaa. Juuri noiden ajatusten takia. Juuri niin - en pelkää mitään ulkoista tekijää, vaan omia ajatuksiani tai oikeammin vielä sitä, miten ne helposti menevät solmuun, kun pohdiskelen liikaa yrittäessäni ratkaista asioita kaikkien kannalta parhain päin. Onneksi aina voi soittaa jollekin ja puhua koko kävelyn ajan, tai joskus jopa onnekseen voi saada kaverin matkaan kävelemään. Ajatellaanhan sitä siinäkin, mutta jonkun kanssa. Se ei ole yhtä pelottavaa, koska ajatukset saa puettua sanoiksi ääneen ja vaikka toinen ei sanoisikaan juuri mitään, se saattaa auttaa. 

Nyt kun näiden koronarajoitusten takia ei keväällä oikein voinut nähdä ketään, puhelin ja sähköposti nousivat arvoon arvaamattomaan. Varsinkin puhelin. Puhelinkin oli pitkään sellainen, että en oikein välittänyt siitä vaan mieluummin toimin joko kasvokkain tai sähköpostitse - välimuotoja ei siis tässäkään harrastettu, mutta ne ääripäät on toinen tarina, ne. (Jos ovat.) Nyt huomasin kuitenkin tarttuvani sekä töissä että kotona mieluummin puhelimeen kuin tietokoneen näppäimistöön, koska kuten aiemminkin olen todennut, käyn ihmisenergialla. Sitä saa imettyä paremmin äänestä kuin tekstistä, kas kummaa! Korona on siis tuonut ainakin minulle jotain hyvääkin - olen oppinut tekemään pitkiä(kin) kävelylenkkejä ja jatkanut puhumista. Sen opettelua. 

Toivon jatkavani näitä kävelylenkkejä. Uskon tekeväni niitä. En kuitenkaan voi olla varma, siihen tarvitaan edelleenkin joku pienen pienikin (kunnon) syy. Joku. Sellaiseksi ei riitä se, että fyssari tunnusti kaupungilla tarkkailevansa liikkumistani ja ryhtiäni salaa. Ehei :D Sellaiseksi ei (vielä) riitä kunnon kohotus. Vaikka osaankin jo arvostaa itseäni enemmän ja olla armollisempi itselleni, en kuitenkaan ole ikinä ollut mikään yksilöurheilija ja sellaiseksi tuskin muutun, joten se hankaloittaa lenkkejä. Joku joutuu aina uhrautumaan ja kuuntelemaan (kuuleminen ei riitä) puhettani joko läsnä taikka etänä. Se voit olla vaikka sinä ;) 

maanantai, 25. toukokuu 2020

Mietelmiä

Vahva ei ole se, joka yrittää pärjätä yksin vaan se, joka uskaltaa pyytää apua. 

Kysyvä ei tieltä eksy.

Varmasti monia muitakin variaatioita samasta ajatelmasta on, mutta nyt ei tule mieleen tähän hättään. Tai eihän mulla mittään hättää ole, koska kysyn. Pyydän. Kyseenalaistan. Joskus jopa vaadin - osaan ajatella itseänikin nykyään. Pyydän (jippii!) ja toivon, että teillä, hyvät lukijat, ei ole mennyt lähes puolta elinikää siihen, että ymmärtäisitte ettei avun pyytäminen asiassa kuin asiassa ole häpeä vaan viisautta. Oli kyse sitten isosta tai pienestä, jättimäiset mittasuhteet mielessäsi saaneesta tai minimaalisesta, hädin tuskin huomaamastasi asiasta. Pyydä apua ja luota ihmisiin. Harvemmin sitä joutuu pahemmin pettymään ja jos joutuu, siitä oppii. (Oppiminen ja sen tarve tässä elämässä ei muutenkaan lopu ikinä, jos vain avoimin mielin pysyy, mutta se on jo sitten toinen juttu, se.)