maanantai, 24. kesäkuu 2019

Aika aikaansa kutakin

Aika aikaansa kutakin. Melko kliseinen lause, mutta niin sopiva tähän tilanteeseen, joka on muhinut jo jonkin aikaa ja alkoi realisoitua alkuvuodesta. Nyt on hyvä tehdä välitilinpäätös, kun olen jo jonkun verran ennättänyt olla uudessa työpaikassa.  

Kun ihminen on lähes vuosikymmenen pyörinyt samoissa ympyröissä, on haikeaa lähteä vaihtamaan työpaikkaa. Joskus kuitenkin on siirryttävä eteenpäin syystä tai toisesta - ehkä monestakin. Kaipaa sitä sitten haasteita tai monipuolisuutta, ihmiskontakteja tai ravistelua. Asioiden näkemistä uudesta vinkkelistä? Uusia mahdollisuuksia? Parempaa sijaintia? Parempaa palkkaa? Etenemistä uralla? Mikä vaan itse ketäkin eniten motivoi.  

Monet itkut tämän asian tiimoilta olen itkenyt, monien, monien ihmisten edessä. Entisten työkavereiden, kavereiden, ystävien, uusien työkavereiden. Muiden. Vaikka karjalaistakin karjalaisempi luonne ei paljon syitä kyynelten vuodatukseen vaadikaan, itkee ilosta, surusta tai mistä vaan syystä, niin nyt syynä on kohdallani aina ollut haikeus. Ei mikään muu. Toivottavasti kaikki sen ymmärtävät (vaikka muuten pyrinkin kulkemaan omia teitäni antamatta yleisen mielipiteen vaikuttaa). Omana itsenäni olen kuitenkin maailmaa lähtenyt valloittamaan ja samaa linjaa aion jatkaa - varsinkin, kun uudessakin työpaikassa vastaanotto on ollut todella hyvä. Eipä juuri parempi olisi voinut olla :) 

Kuten eräs uusista työkavereista huomautti, on ymmärrettävää, että oloni on haikea, koska noin pitkässä ajassa mitä entisessä työpaikassani vietin, työkavereista ennättää muodostua eräällä lailla toinen perhe. Hyvässä ja pahassa. On työveljiä ja -äitejä, hengenheimolaisia ja rauhoittajia. Onneksi ihmiset eivät kuitenkaan katoa minnekään, vaikka olosuhteet muuttuvatkin. Ellei niin halua. (Nyt alan tämän uskoa, eihän tuosta mennykkään kuin ehkä...ööö, seitsemän vuotta, kun kuulin tämän lauseen entisen työpaikan rekryäjän suusta. En mie yhtään diisel oo - tässäkään asiassa :D ) Ja mikä parasta, opin tuntemaan paremmin entistä enemmän ihmisiä vaihtaessani ympyröitä. 

Muutos on tuonut mukanaan haikeutta aiheuttavia tilanteita, mutta myös hauskoja tilanteita, kun entiset työkaverit ovat kovaan ääneen toitottaneet huoneelliselle ihmiselle, että en ole enää töissä heillä. Tai kun tilaisuuteen porukalla mennessä vastaanottava taho on sanonut muille, että nyt tulee se - ja - se pulju, kun on nähnyt minut. Ja korjannut heti perään, että eipäs kun se :D Eivätkä nämä tilanteet varmaankaan tähän vielä lopu. Jos sitä vuosikaudet tunsi itsensä entiseen työpaikkaan leimaantuneeksi ja sitoutuneeksi, niin siltä se on näköjään näyttänyt uloskin päin - ja se on hyvä, koska olin sitoutunut, silloin siihen samalla lailla kuin nyt nykyiseen. 

 

keskiviikko, 17. huhtikuu 2019

Outoutta

Jotain outoa on ilmassa. Mitä, sitäpä sietää miettiä. Outohan ei ole suinkaan välttämättä paha asia, yleisesti ottaen se on mielestäni ennemmin hyvä asia kuin paha. Ainakaan huono olotila tästä outoudesta ei ole tullut, mutta ei niin hyväkään - kellun jossain oudossa välitilassa. 

IMG_20190417_115815.jpg

Outoa on nimittäin tuo yllä olevan kuvan aihe. Kukat. En ole ikinä ollut mikään hortonomi, viherpeukalo tai miksikä näitä kadehtittavia (?!) kukkien kanssa toimeen tulevia kutsuisikaan. En. Not me, no siree... 

Siksipä en ole oikeastaan ikinä yrittänytkään kasvattaa kukkia pidemmällä tähtäimellä. Muutamaan hassuun kokeiluun on jääneet. En toki väitä, että nämä yllä olevat tulppaanit mitään pitkäkestoisia vieraita asunnossani olisivat, mutta toivoa sopii. Ehkä. Sekin on outo ajatus. 

Aamulla kävellessä (!) mietin, johtuuko tämä keväästä. Johtuuko tämä jostain muusta? Aikuistumisesta? Aistien heräämisestä? Ajattelusta? Tunteista? Johtuuko se kenties uppo-oudosta tunteesta? Tuntenenko sitä nytkään? Ainakin työkaveri sellaista väitti illanistujaisissa perjantaina... Mutta toisaalta hänen puheitansa pitää aina suodattaa tietyn filtterin läpi. Toisaalta hän on usein osunut oikeaan, kun kyseessä ovat ihmistä koskevat asiat... Outoa.

Outo on päivän sana.

tiistai, 18. joulukuu 2018

Lissabon, Lissabon

Olen rakastunut. Lissaboniin. Värikkääseen, äänekkääseen, monikieliseen ja ystävälliseen kaupunkiin ihmisineen. Vuosi sitten syksyllä en juuri kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen, että tunsin oloni suht hyväksi ja osasin edes joksikin aikaa irrottautua työympyröistä. Melko radikaalin vedon se vaati, kun piti kotimaasta ihan häipyä, mutta tehosi. Tänä syksynä tieni vei takaisin Lissaboniin, joten jotakin on siis jäänyt edellisvuodesta hyvää mieleen. 

Tänä syksynä ymmärsin jotain. Tunsin oloni välillä suorastaan kotoisaksi Lissabonissa. Palattuani kotomaahan tuumin eräälle läheiselle työkaverille sen kummemmin asiaa miettimättä, että tunsin oloni kotoisaksi Lissabonissa, ja oikeastaan oivalsin vasta silloin niin tehneeni ja miksi niin oli. Talojen seinät ovat joko täynnä muraaleja tai ovat muuten vain upean värikkäitä. Kaupungilla näkee ja kuulee muutenkin kaikenlaista. Joen rannalla näkee illalla vaikka mitä värejä. Sinisen sävyjä. Punaisen sävyjä. Mmm... Mutta myös se ihmisten välittömyys, ystävällisyys, äänekkyys. Voisi kai sanoa, että sulauduin joukkoon. Viihdyin kahviloissa, museoissa, ravintoloissa, kaduilla, kujilla ja katoilla. Vitsailin oppaiden kanssa ja opetin heitä sanomaan kiitos suomeksi. 

Pari esimerkkiä matkan varrelta: ne pari naista, joiden pöytään istuuduin eräänä aamuna aamupalalle kysyttyäni käykö se, luultavasti luulivat, että en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä he puhuvat. Jotenkin en vaan usko siihen. Haluan uskoa mieluummin, että he vain ovat sellaisia. Välittömiä. Luonnollisia. Jatkavat omia juttujaan antamatta tuntemattoman henkilön häiritä pääasiaa. Toinen esimerkki mukavasta kohtaamisesta on, kun kävin Oceanario da Lisboassa ihmettelemässä Vascon opastamana merten elämää kasvien, kalojen, nisäkkäiden ja jätteiden muodossa, ja jäin ihmettelemään uloskäynnille, saisinko kunnon selfien Vascon kanssa. Kohtuullisia sainkin, mutta seuraavana hetkenä aulaan pölähtikin neljän hengen naisjoukko, portugalilaisia, ja eräs heistä alkoi papattaa toisille ja vaivihkaa huitoi puhelimellaan minuun päin. "I can take a picture, if you wish", sanoin. Ja näin tapahtui. Ja sit hää otti miusta kuvan. Ja sit kaikki lähettiin iloisina jatkamaan matkaansa. Tai entäs sitten Carla, HippoTripin opas? Tai Gonzalo, tämän mainion Carlan opastaman mainion amfibikierroksen mainio kuski? Tai se bangladeshilainen kaveri, joka tuli juttelemaan rannalla? Mielenkiintoisia, hauskoja tuttavuuksia. Ensi vuonna lisää. 

 

P.S. Kuviakin aioin laittaa, mutta jostain kumman syystä kuvani eivät tänne kelpaa - ja en ole kuitenkaan mikään tumpelo kuvien kanssa... Ehkä joskus myöhemmin.

maanantai, 15. lokakuu 2018

Aina minä

Miks aina minä? Tähän etenkin teini-ikäisenä usein esitettyyn kysymykseen olen huomannut törmääväni silloin tällöin. 

Usein tietyt henkilöt ovat niitä, jotka tarttuvat epäkohtiin. Keksivät yhteistä tekemistä. Järjestävät tapahtumia ja osallistuvat. Pitävät yhteyttä. 

Jos heiltä loppuu energia, törmätään usein ehkä seinään. Epäkohtien ilmetessä nostellaan käsiä ilmaan ja siirretään ongelma seuraavalle. Nuristaan, mutta ei tehdä asialle mitään. Ollaan jokainen omissa oloissaan. Erakoidutaan. 

Myönnetään. Ehkä tuo erakoidutaan on jo hieman liioittelua. Mutta muu ei. Harmittavasti juuri silloin, kun tavanomaisilla vipeltäjillä ei ole energiaa järjestää mitään tapahtumaa, sille ehkä olisi juuri eniten tarvetta. Siitä saisi energiaa. Positiivisia viboja ankeahkoon arkeen. 

Myönnetään. Olen itsekin melko surkea yhteydenpitäjä. Siinäpä aionkin parantaa. Se on tavoitteeni tälle vuodelle, osana Minä 2.0 -projektia. Toivottavasti en törmää seinään. 

Myönnetään. Vuosi sitten törmäsin melko monesti melko monessa asiassa tuohon alussa esitettyyn kysymykseen - ihan itseni esittämänä. Marttyyri -kysymykseen, one might say. Edelleenkin huomaan välillä ajattelevani niin, mutta onneksi en läheskään siinä määrin ja niin ravistelevasti kuin vuosi sitten. Osaan jo asettaa asiat mittasuhteisiinsa ja valita taisteluni. Toivottavasti ainakin suurimmaksi osaksi. 

Myönnetään. Ystävät ovat minulle tärkeitä voimavaroja. Työkaverit ovat tärkeitä energian lähteitä. Perhe on minulle tärkeä. Hengenheimolaiset ovat minulle ERITTÄIN tärkeitä. Unohtaa ei sovi myöskään mukavia linja-autonkuljettajaa tai kahvilanpitäjää, jotka olet tuntenut vuosikausia. Näistä kaikista saa energiaa, ja aion tehdä kaikk... ei kun parhaani, että energiatasoni ei pääse laskemaan. Haluan olla taas Duracell :)  

keskiviikko, 10. lokakuu 2018

Testihenkilön paluu?

Testihenkilöraporttirintamalla on ollut hiljaista. Tutkijoidemme mukaan se johtuu siitä, että Testihenkilö on todellakin... seestynyt. Tutkijoidemme mukaan välillä näytti siltä, että Testihenkilö olisi luovuttanut, mutta kun aikaa on kulunut ja tutkijat ovat tutkineet tutkittavaa ja tutkimisiaan, lopputulos alkaa selvetä: Testihenkilömme on ikuinen opiskelija. 

Tällä kertaa Testihenkilö opiskelee valitsemaan taistelunsa. Tutkijoidemme haastateltua Testihenkilöä tämä on kertonut todenneensa, että on paljon helpompaa, kun ei tartu joka asiaan, joka jollain tavalla pistää vastaan. Edelleen Testihenkilömme huomaa tulistuvansa nopeasti esimerkiksi kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta, mutta hän on oppinut myös hieman hillitsemään tulistumistaan ja kohauttelemaan harteitaan (niinkin ärsyttävää kuin hartioiden kohauttelu hänestä on). Ei hänelläkään energiaa joka paikkaan riitä, kerrotaan hänen todenneen. Huomionarvoisinta tässä on kuitenkin tutkijoidemme mukaan, että Testihenkilömme on alkanut oppia, että kaikki ei ole hänen vastuullaan. Tämä on tutkijoiden mukaan uraauurtavaa. Samaan hengen vetoon täytyy kuitenkin myös todeta suru-uutinen: tämä on tutkijoiden mukaan sen kokoluokan havainto, että tutkimus loppuu tähän. Tämä raportointi Testihenkilöstä päättyy siis tähän. Tähän...