keskiviikko, 6. maaliskuu 2024

Lorun loppu.

Tämän blogin elämä päättyy. 

Vuosien varrella olen kehittynyt kirjoittajana, ajatusteni ilmaisijana sekä kuvallisesti että sanallisesti - ja ihmisenä. 

Kun aloin pitkästä aikaa vuoden vaihteessa päivittää blogiani säännöllisemmän epäsäännöllisesti, mietin jo silloin, onko tämä oikea paikka ajatuksilleni. Sanoilleni. Kuvilleni. Teoilleni. 

Koska let's face it - onhan tämä aikamoinen sekametelisoppa. Minun ansiostani. Minun tekemisiäni. Minun näkemisiäni. Ja se oli tarkoituksellista - muistan miettineeni blogin alkuaikoina, pitäisikö tälle valita jokin teema, mutta todenneeni, että katsotaan mitä tästä tulee. Ja tällainenhan tästä tuli. Omanlaisensa tuotos, oman aikansa tuotos. Omanlaisensa kirjoittajan, kuvaajan ja eläjän tuotos. Ajan myötä ajatukseni, kirjoitukseni, kuvani ja... kaikki on kypsynyt. 

Vaikka olo on kieltämättä hieman haikea ja olisi helppo pysytellä vanhassa tutussa sekametelisopassa, niin ei voi mitään. I´m so excited loppuu, mutta se tietää alkua hieman erilaiselle, kypsemmälle, rajatummalle blogille nimeltään Innostun, elämöin, purppasen... Kyseinen uutuus asustaa osoitteessa http://kmalinen.blogspot.com/

Kuvauspuoli todennäköisesti tulee keskittymään jatkossa Instagram -tililleni malinenk13. Sieltä siis voi seurata tapahtumakäyntejäni ja elämästä nautiskelua ylipäätänsä. 

Toivottavasti löydät tiesi myös uuteen blogiin - sanan säilä sivaltaa siellä kypsemmin ja mahdollisesti värikkäämminkin, ainakin pohdiskellummin. 

lauantai, 17. helmikuu 2024

Säännöt, rutiinit ja toisten huomioiminen.

Tällä viikolla havainnoin jälleen, miten tärkeitä minulle ovat säännöt, rutiinit, niiden noudattaminen ja toisten huomioiminen.

Viikkoni on kiireisempi kuin yleensä, mutta mukavalla tavalla. Jatkuvasti tällaista ei jaksaisi, mutta nyt se teki ja tekee hyvää. Pääsin muutaman viikon pakkotauon jälkeen kokeilemaan, kuinka niskani kestää sählyä. Pääsin pelaamaan uudella kokoonpanolla lautapelejä (jotka tosin runsaasta tarjonnasta huolimatta typistyivät kahteen Aliakseen). Pääsin tutustumaan työympyröistä tutun hepun kotiin kivan työyhteisö- ja ystävyysillan merkeissä - ja "pelaamaan" Aliasta. Ja huomenna? Arvaattekos mitä? Menen katsomaan Katajan naisten korisottelua!

Ohjelmassani oli viikolla kolmenlaista Aliasta: perinteistä Alias -sananselitystä sääntöjen mukaan pelattuna, Kuka olet -Aliasta ja sitten villien viidakon sääntöjen mukaista Aliasta. Sana minulla on hallussa ja kieli joskus kuriton monessakin mielessä. Kahdessa ensin mainitussa siis pärjäsin tälläkin kertaa hyvin, kuten tapana on. Ja valitettavasti tuosta viimeisenä mainitussa Aliaksessa pärjäämättömyydessäkin alkaa tulla tapa, mutta nyt keksin, miksi en yllä siinä aivan kärkikahinoihin: se on käytännössä huutokisa. Ja huutaa minä en osaa. Käytännössä kyseinen Alias etenee niin, että pelataan ilman pelilautaa, joku selittää tiettyä numeroa ja toiset huutavat sanan heti keksittyään sen. Vaikka olenkin kovaääninen ja hyvä keksimään, olen hitaahko. Diesel siinäkin asiassa. Joten hyvä ei heilunut huutokisassa Malisen osalta. Etenkään, kun minä selkärangasta nousten noudatin sääntöä, että edes selitettävän sanan osaa ei saa sanoa ja siis häkellyin muutaman kerran kuullessani selittäjän esimerkiksi selittävän, että ei putkimies vaan... Ja vastaus oli sähkömies - ja se hyväksyttiin pisteenä! Mutta vaikka nyt keksinkin syyn siihen, miksi en kyseisessä kisassa (hups, ei siis pelissä - sanavalinta kertoo minusta jotain..) pärjää, niin eipä sille paljon ole tehtävissä. Ellen saa ihmisiä pelaamaan alkuperäisten sääntöjen mukaan, on vain tyydyttävä seuraamaan sivusta tai nieltävä karvasta kalkkia. Harmillista joka tapauksessa, mutta kultaiselta ysäriltä televisiosta tutun ystävämme Hugo -peikon sanoin aina ei voi voittaa - ei edes joka kerta! 

Viime aikojen tutkiskelujen myötä olen saanut työkalupakkiini uusia tapoja ja havaintoja, jotka näyttävät helpottavan elämää muutenkin, mutta etenkin työssä. Monet asiat ovat saaneet selityksen ja ainakin itse olen ollut havainnonut,  että uusien, järjestelmällisempien tapojen ja yksinkertaisempien keinojen myötä työntekoni on sujuvoitunut. Välillä kompastelen uusien tapojen kanssa, mutta uskon kovasti, että kun saan ne haltuun, niin homma on hanskassa - ja hanskat eivät ole hukassa! Tarvitaan vain kärsivällisyyttä. Sekä minulta että muilta. 

Kuten monelle olen todennut, minun pitää tietää, miksi jotakin tehdään, että muistan tehdä niin. Minun pitää ymmärtää, miksi jotain tehdään, että asia jää mieleen. Rutiinien ja aikataulujen noudattaminen sekä toisten huomioiminen - kuitenkaan itseäni unohtamatta- helpottavat elämää. Elämän ei ole tarkoitus olla näin vaikeata kuin se on ollut tähän asti. 

Itse asiassa, tajusin juuri vaivihkaa tässä viime aikoina päättäneeni, että teen kaiken nyt itseni vuoksi. Osin jopa sen juttutuokion pelikaverin kanssa siitä, kuinka sitä aina pelin tiimellyksessä saattaakaan unohtaa varoa mailan huolimatonta käyttöä... Omista vammoista viis, kunhan pelikaveria ei vahingoiteta. Näin ajattelen sählyssä ja osin töissäkin. Itselleni on itsestään selvää, että toiset otetaan huomioon niin, että jos on sovittu jotain yhteisiä pelisääntöjä, niitä noudatetaan. Välillä se voi unohtua, mutta edes yrittäminen olisi suotavaa. Pelisääntöjen noudattaminen sujuvoittaa tekemistä ja luo turvallisuuden tunnetta, vakautta. Siksi en ymmärräkään, jos toiset kuittaavat yhteisistä pelisäännöistä puhuttaessa, että "ihmiset ovat ihmisiä, kaikki eivät noudata pelisääntöjä". Jos on yhdessä sovittu säännöt, niitä tulisi noudattaa tai asioilla on seuraamuksia. Mielellään sääntöjä rikkoneille. Ugh.

torstai, 8. helmikuu 2024

Täsmäostokset.

En pidä siitä, että palvelua tuputetaan. Kierrän kaukaa kaikki vähänkään myyjään päin haiskahtavat henkilöt kauppakeskuksen käytävillä ja muilla mailla ja mannuilla. Tiedän, mitä haluan ostaa ja mitä en. Tiedän, milloin haluan ostaa ja milloin en. Ja ennen kaikkea tiedän, mistä haluan ostaa ja mistä en. 

Ärsyynnyn suuresti eteen kadulla lehtisineen ja esitteineen pomppivista kaupittelijoista. Ellei kohtelias kieltäytyminen riitä, kiihdyn nopeasti nollasta sataan ja seuraavaksi kieltäydyn hampaitani kiristellen. Kokemusta on myös nimittäin sellaisista tilanteista, että kaupittelija hyppäsi tielleni yrittäessäni kiertää hänet ja myöhästyin siksi bussista. Luulisi siis, että pitäisin netin kautta shoppailusta. Ehei. Ehei. Ehei. Nettikaupoissa on runsaudenpula tuotteista. En pidä netin kautta tapahtuvasta windowshoppailusta saatikka sitten varsinaisestakaan shoppailusta netissä. Haluan tutkia ostattelemiani vähänkään kalliimpia ja pitkäkestoisempaan käyttöön tarkoitettuja tuotteita paikan päällä tai netissä etukäteen, vasta sen jälkeen voin tehdä ostopäätöksen. Yleensä teen siis vaateostoksenikin täsmäiskuina.

Täsmäostoksille lähtiessä olen tehnyt (koti)läksyni joko netin kautta tai kulloistakin ostattelemaani tuotetta myyvässä kivijalkaliikkeessä. Läksyjen tekoon menee yleensä karkeasti arvioiden netissä tapahtuen pari tuntia, liikkeessä tapahtuen vähintään kolme katselukertaa. Täsmäostoksille lähtiessä suuntaan (yleensä) erikoisliikkeisiin ja pidän palvelusta. Läksyjen teko ja palvelun saanti nopeuttavat asiointia ja säästävät aikaani ja hermojani. En halua, että minulle myydään sellaista, mitä en tarvitse, joten teen läksyni. Esimerkiksi pesukonetta ostatellessani tein itse paljonkin tutkimusta sekä netissä että kivijalkaliikkeissä ja toisaalta tiedän henkilön, joka luottaa täysin siihen, että hänelle ei myydä sellaista pesukonetta, jossa on ominaisuuksia, joita hän ei tarvitse. 

Täsmäshoppailu säästää hermojani siten, että en tarvitse ryhtyä kinaamaan myyjän kanssa siitä, tarvitsenko jotain vai en. Eräänäkin maaliskuisena lauantaina vuonna 2022 pidin täsmäshoppailupäivän, pyysin ja sain palvelua. Sekä etenkin pandemia-aikoina mielelläni tukemiltani pienyrittäjiltä että ketjuun kuuluvalta liikkeeltä. Kävin pikku kahvilassa, KahviOnnissa, jonka omistajan kahviloissa olen asioinut vuosikymmeniä. Kävin silloin Joensuussa suht tuoreessa, Pielisen-Karjalasta muuttaneessa, kenkäkaupassa nimeltään Kenkä Evita. Ja kävin Intersportissa. (Intersportkin kuuluu ketjuun, mutta on kuitenkin yrittäjävetoinen.) Se palvelu, mitä sain joka paikassa. Huh. Suurpeukku. Keskityn tässä nyt viimeksi mainittuihin vaatekauppoihin, koska ne ovat harvinaislaatuisempia minulle. En todellakaan halua käyttää tuntikausia aikaa ja hermoja juuri sopivan kokoisten, juuri sopivan näköisten ja juuri sopivan hintaisten kenkien ja takin etsintään. Kun tiedät, mitä haluat, on todella kätevää vain kävellä kauppaan, ottaa katsekontakti myyjään ja - mikä ehkä minulle yllättävänkin helppoa näissä tilanteissa - pyytää apua tilanteeseensa. Fiuh, fauh, fouh! Ja sisään ja ulos liikkeistä puolessa tunnissa ilman pettymyksiä. Ellet jää suustasi kiinni, niin kuin kenkäkaupassa kävi... :D 

 

sunnuntai, 4. helmikuu 2024

Vanhat klassikot pään sisäisessä jukeboksissa.

Pään sisäinen jukeboksi on tänä viikonloppuna ollut vauhdissa viime viikkojen ja kuukausien positiivisten ja negatiivisten tapahtumien alkaessa purkautua. On tapahtunut lähes yhtä paljon kuin yleensä puolessa vuodessa. Ovat ne ajatuksina ja sanoina aiemminkin purkautuneet, mutta nyt ilmeisestikin alitajunta myös työstää niitä ja olen löytänyt ratkaisuja.

Eilen kävin päästämässä lopullisesti irti menneestä polttamalla erään paperin, jolla ja johon johtaneilla ja jonka jälkeisillä tapahtumilla olen itseäni liian usein vuosien varrella kiusannut. Bygones, kuten mainion männävuosien lakidraaman Ally McBealin Richard Fish sanoisi. Käytyäni kaupassa ja unohdettuani ostaa tulitikkuja kaivelin kaapista vähäiset kynttilöiden sytyttelyyn tarkoitetut pitkät tikut, pakkasin paperit ja tikut reppuun, pukeuduin talvisään vaativuuden mukaan ja läksin matkaan. Talsin talvisessa tuiskussa. Talsin jäidenkin poikki, kunnes vihdoin tulin nuotiopaikalle, jossa sopivasti ei ollut ketään (sivumennen sanoen, ihmeen vähän väkeä oli kauniilla lumisadesäällä liikkeellä). Kaivelin paperin ja tikut repusta ja annoin palaa. Tuijotin tuleen. Päästin irti. Olin. Tuijotin. Hengitin savua ja katsoin kun paperi pala palalta paloi. Havahduin siihen, kun lumisade loppui. En tiedä, paljonko aikaa oli kulunut, mutta edelleenkään minun lisäkseni ei näkynyt muita kuin yksinäinen kulkija jäällä. Katselin ympärilleni päätelläkseni, voisiko tuli lähteä leviämään nuotiopaikalta mahdollisen tuulen vuoksi. Tokko. Varmuuden vuoksi heitin kuitenkin lunta jo hiipuneen hiilloksen päälle. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä vähän. Ja vielä. Ja vielä. Lopulta koko nuotiopaikka oli lumen peitossa. Tosin sitä se oli minun sinne saapuessanikin, ja hyvä niin - emmehän halua vahinkoja syttyvän. 

Kävellessäni kaikessa rauhassa kotiin päin haistelin ihastuksissani savun hajua vaatteissani. Kunnes. "Kyl sä siihen pystyt, usko vain itseesi, jos tahtoo riittää keinot löytyy, nosta sun katseesi, pidä haaveistasi kiinni, älä lannistu..." Mariskan Rajaton. Kappale, jota parikymmentä vuotta sitten pidin suorastaan ns. teemalaulunani. Kuuntelin sitä. Uskoin siihen. Samaistuin siihen. Ajattelin jopa, että se yksi, joka sanoi, että olet vapaa ja tää maailma on sulle täysin rajaton, oli mummini. Minulle se kappale merkitsi paljon. Samoin mume. Ja nyt - alitajunta iski kovan kortin pöytään. Päätti sitten soittaa tämän?!! Ok. Se on merkki. Selvä.

Tänään kävelin korispelin jälkeen bussipysäkille päin. Korispeli oli tarjonnut tervetulleen tauon ajatuksissa ja hieman palautumista arjen keskellä, mutta askelten naristessa lumihangessa toinen vanha tuttu alkoi soida päässä alitajunnan työstettyä ajatuksia. "Tää on mun hetki, jos mä päätän niin, otan tän, otan tän, otan tilanteen haltuun...Tää on hallussa!" Elastisen Hallussa, jossa fiittaa Jontte Valosaari. Tätäkin biisiä tuli ilmestyttyään n.10 vuotta sitten kuunneltua todella paljon hengen nostatukseen. Vuosien varrella nämä Mariskan ja Elastisen mainiot kappaleet unohtuivat, tosin niin on käynyt musiikin kuuntelulle ylipäätänsäkin - muuten kuin livenä. Osin olen pelännyt sitä, millainen vaikutus näillä kappaleilla on ollut minuun. Positiivinen. Mutta kun on saanut tsempattua itsensä näiden avulla moniin asioihin ja sitten ne asiat epäonnistuvat... Eihän se kappaleiden vika ole. Jos jotain, ne ovat vaikuttaneet positiivisesti. Mutta... Noh, aina parempi, että  nämä soivat nyt pään sisäisessä jukeboksissa - vuosia, vuosia sitten siellä soi Cheekin Äärirajoilla, ja se se vasta olikin merkki jostain...

 Nämä ovat merkki positiivisesta. Ratkaisuista. Ajatusten selkiintymisestä. Hyvästä! Parempaan menosta! Let´s do this!

sunnuntai, 4. helmikuu 2024

Testihenkilön paluu, vol. 2.

Tutkijamme ovat saaneet uuden raportin hiljaiseloa pitkään viettäneestä Testihenkilöstä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti Testihenkilöltä itseltään, joka - tyhmä kun ei suinkaan ole - oli ymmärtänyt vuosien varrella, että hänen toimiaan seurataan. Jäljittänyt tyypit, jotka häntä ilkesivät seurata. Pyöritellyt asioita päässään, punninnut puolin ja toisin - ja päätynyt siihen, että saadakseen varmasti oikean asioiden laidan esille, hänen täytyy itse laatia raportti itsestään. Koska kukapa muu asiantuntija omissa asioissaan olisi kuin henkilö itse. Joten, ladies and gentlemen, I give You: Testihenkilön raportti Testihenkilöstä. 

Olen kuin eläin. Aito. Teeskentelemätön. Tunteeni näyttävä. Pehmo. 

Kun haavoitun, ensimmäinen mielijohteeni on hakeutua yksin nuolemaan haavojani. Odotan, että minua tullaan taas potkimaan. En sääli itseäni vaan yritän pärjätä. Tapella vastaan. Tuli mikä tuli. Luonnonvalinta.

Mowgli? En sentään. Eniten lohtua olen kuitenkin aiemmin eläessäni saanut eläimiltä (yksittäisiä, poikkeuksellisia, ihmisiä lukuunottamatta). Elämän kolhiessa on ollut mukava tietää, että aina on ollut joku, johon nojata sekä henkisesti että fyysisesti ja joka ei kyseenalaista tuntemuksiasi. On ollut emäntänsä kanssa yhtä itsepäinen terrieri, johon nojata päätänsä. On ollut matkapahoinvoivana pentuna uuteen kotiinsa saapunut ja turvalliseen syliini hypähtänyt englanninspringerspanieli, johon voi aina luottaa. Jonka kanssa kasvettiin yhdessä. On ollut siskon irlanninsetteri, joka kulki kyljessäni kiinni, kun minua ahdisti. On ollut siskon saksanpaimenkoira, joka seurasi katseellaan huolissaan, kun stressasin itselleni kuumeen. On ollut siskon rampa saksanpaimenkoira, joka äänekkään nuorisojoukon lähestyessä nosti niskakarvansa pystyyn - mutta luotti minuun, kun sanoin, että nou hätä. Ja sitten ne muutkin karvakorvaterapeutit.

Olen kuitenkin siitä onnekas yksilö, että olen aikuisiällä löytänyt parikin luottohenkilöä, joille puhua. Siis ihmisiä! Nämä henkilöt ovat tehneet parhaansa saadakseen minut uskomaan, että yksin ei tarvitse pärjätä. Vahva ei ole se, joka yrittää yksin vaan joka uskaltaa pyytää apua. Varaäiskä. Parhaista parhain naapuri. Sisko. Sisko. Sisko. Aina voi toki puhua myös ns. virallisille ihmisille etenkin uuden näkökulman saamiseksi asioihin, mutta tässä kun nyt oikein ajattelee, nämä edellä mainitsemani, eritellyt, henkilöt - he ovat mainioita. Oikeastaan voisikin sanoa, että he ovat nykyään Minun ihmisiäni. Aiemmin viittasin Minun ihmisilläni henkilöihin työpaikoilla, mutta nyt - tässä ja nyt, kirjoittaessani tätä - oivalsin: se termi käy paljon paremmin tähän käyttöön ja ympäristöön. Ehkä se on merkki syvällisemmästä oivalluksesta liittyen ajankäyttööni ja asioiden tärkeysjärjestykseen...