Ajan tuhlausta vain tämä oleminen...Tai siltä alkaa tuntua. Olenkin jo katsellu avoimen yliopiston kursseja, josko tässä kevään aikana niitä tekisi, kun ei kerta työrintamalla tapahdu mtn...Tänne kirjoittaminenkin on vähäks aikaa jäänyt, kun ei vaan ole ollut mitään kerrottavaa. Tylsää, eikö? Nyt sitten ajattelin kirjoittaa, koska sunnuntaina minulle TAPAHTUI jotain :)

Ei se kyllä mitään hymyilemisen arvoista ollut. Ainakaan ensireaktio ei ollut sellainen. Lähinnä säikähtänyt ja suuttunut ja häpeävä ja sattuva... Eli lähes kaikki tunnetilat tuli käytyä läpi parin tunnin sisällä. Parin tunnin sisällä jopa nauroin itselleni - oma moka... Ja pitäähän itselleen osata nauraakin, etenkin jos siihen on syytä ja se helpottaa.

Sattuipa nääs niin, että olin matkalla kaupungin keskustan läpi kirjastoon lukemaan päivän aviiseista taas innokkaana työpaikkailmoituksia tai bongaamaan mahdollisia paikkoja uutisista. No, olevinaan niin tietoinen ajasta ja sen kulumisesta kun olen, päätin oikaista, korkeintaan minuutin säästämisen takia. Itse asiassa matkaan kulutettu aika piteni moninkertaisesti tämän päätöksen takia.

Satuinpa nimittäin valitsemaan ajolinjani hieman heikosti ja näin ollen pyörän renkaat alkoivat lipsua. Tuntiessani pyörän lähtevän alta päätin hieman ennaltaehkäistä mahdollisesti tapahtuvaa vahinkoa ja tavallaan...no, melkeinpä voisi sanoa, hyppäsin, pois satulasta. Jalathan siinä lähtivät alta ja polvet kolahtivat jäähän. Auts! Ensimmäiset ajatukset menivät suunnilleen tätä rataa: "Jes, mitään ei tuntunut murtuvan.", "Se taas johtuu siitä, että hypähdin pois satulasta etten jäisi pyörän alle...", "Ei kai pyörä hajonnut?" , "Onneksi en aja ilman kypärää..." ja viimeisimpänä tietenkin..."Ei kai kukaan nähnyt?"... Aikani siinä pyörää tutkailtuani jatkoin matkaani kirjastoon tyynenä. Pihalla manailin ja korjailin edelleen pyörän kärsimiä vahinkoja. Kävin lukemassa lehdet ja sähköpostin. Ajelin ympäri kaupunkia. Kotiin mentyäni hoksasin, että polvessa on reikä. Toinen polvi on mustana. Toisessa on "vain" syvähkö sentin haava, josta jäänee taas arpi kokoelmaan.

Ensiapua antaessani aloin ihmetellä, onko desinfiointiaineeni hyödytöntä? Lapsuudesta on syöpynyt muistiin sellainen kuva, että desinfiointiainetta suoraan haavaan kaadettaessa kirvely on kova. Ja nyt siis, kun kirvelyä ei ollut, epäilin heti tehoa... Hah haa! Hyvin hoksattu. Siis suoraan jotain "No pain, no gain"-ajattelua... Edelleen suurin huolenaiheeni oli pyörän kunto - ja ihmettely, onko desinfiointiaine hyödytöntä :)

No, tästäpä vahvistui ainakin se päätös, että kun talvella tulee liukasta, ajan mieluummin pyörällä kun kävelen. Siis häh???! Ai miksikö? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kävellessä voin kaatua selälleni ja iskeä pääni, pyöräillessä päätä suojaa kypärä. Voisihan kävellessäkin tietenkin käyttää kypärää, mutta se menisi kyllä jo naurettavuuksiin ja hätävarjelun liioitteluun, enkä edes minä ole valmis sellaiseen :) Pyörällä kaatuessa on lisäksi vielä enemmän reagointiaikaa kuin kävellessä, joten kun alkaa tuntea kaatuvansa, ennättävät refleksit hoitaa homman ja estää suuremmat loukkaantumiset... Vielä kun joskus saisin aikaseksi hommattua pyörääni ne paljon puhutut nastarenkaat, ei olisi epäilystäkään siitä, millä kulkuneuvolla kulkisin kesät talvet.