Joulupukki, joulupukki... Perinteikkään joululaulun mukaan joulupukki on valkoparta, vanha ukki. Hän voi kuitenkin ihan suht menestyksekkäästi olla myös teini-ikäinen, matalaääninen tyttö tai semmoset 25 ja rapiat täyttänyt nuori nainen. MOT. 

Ensimmäisen kerran esitin joulupukkia yläasteen näytelmäkerhossa, Kauniit ja rohkeat -parodiassa. Ai että meillä oli hauskaa sitä tehdessä :) (Sitä rupesin tässä kyllä miettimään, että olikohan se näytelmäkerho vai ihan kurssi, mutta väliäkö hällä...) Naurun pyrskähdyksiä koettiin joka ikisellä kerralla, jollei teinitytön esittämän pienen, vaippapöksyisen vauvan ansiosta, niin sitten (tai ainakin näin mielelläni muistelen) Joulupukin takia. Näytteleminen oli kiinnostanut minua lapsesta saakka, ketäpä ei. Hullun parodia-idean ilmoille lennettyä roolit jaettiin pikimmiten ja jostain oikusta (luultavasti poikia ei liiemmälti kurssilla ollut) Joulupukiksi valikoiduin alttona minä, ja otin tietenkin haasteen mielelläni vastaan. Parodia esitettiin koulumme joulujuhlassa, ja siitä on jäänyt mieleen vain miinusta. Ja sekin on lähinnä omaa syytäni. Kävi nimittäin niin, että juuri ennen esitystä huomasimme, että mikrofoneja ei ole tarpeeksi ja uhrautuvaisena ja periksiantavaisena kilttinä tyttönä vakuutin kaikille, että ei Joulupukki mitään mikrofonia tarvitse, onhan hän kovaääninen muutenkin. (Kovaääniseksi minua "haukuttiin" ja ainakin nykyään sitä varmaan olenkin, miksen silloinkin.) Fysiikan tai ties minkä lait tulivat kuitenkin vastaan, koska eihän minunkaan ääneni kanna suuren liikuntasalin joka kolkkaan. Täysin ilman mikrofonia en ollut, keskellä Kauniiden ja rohkeiden (tai miksikä heitä nyt sitten kutsuimmekaan) ruokapöytää oli yksi mikrofoni, jonka lähellä yritin möristä mahdollisimman kovaäänisesti, mutta... Tietäähän sen. Esityksen jälkeen tekemäni pienimuotoisen gallupin mukaan korkeintaan ensimmäiset kolme penkkiriviä olivat kuulleet, mitä Joulupukki puhui. Ja minä tietenkin otin syyt niskoilleni. Tietenkin (vaikka eihän se ainakaan täysin minun vikani voi olla, että mikrofoneja oli liian vähän ja suunnittelu oli jätetty niin myöhään)... No, se oli siis ensikokemus Julgubbena työskentelystä. 

Seuraava kokemus oli semmosena 25 ja rapiat täyttäneenä nuorena naisena. Sain työtarjouksen, johon tartuin pienen epäröinnin jälkeen innoissani, mielessäni näytelmäkurssin kokemus Joulupukkina. Siitä olen kertonut aiemmin, kyseisenä vuonna, täällä blogissani. Työ oli sikäli mielenkiintoinen, että se tarjottiin tekstarilla, palkasta ei ollut mitään puhetta enkä minä kysellyt palkasta mitään, ajattelin vaan käyväni ilahduttamassa väkeä. Ja niin tein, saaden palkaksi Mauri Kunnaksen Joulupukki-mukin ja jonkin verran kahisevaa :) Mutta kuten aina, jäin hieman jossittelemaan suoritustani... Mitä jos... Entäs jos... Suorastaan naurettavaa. Mutta niiiiin luonteeni mukaista. Vaadin itseltäni tärkeäksi kokemissani asioissa todella paljon, nykyään onneksi jo vähemmän.  

Viime vuosina en ole joulun merkeissä työskennellyt, ellei sellaiseksi katsota entisen työpaikkani väelle kolmena vuonna kirjailemiani joulutarinoita. Se lähti pienestä päähänpistosta ja ensimmäisenä vuonna tarina oli esillä vain kahvihuoneessa. Toisena vuonna minua kuitenkin vaadittiin jo esittämään silloinen kahvihuoneeseen toimittamani tarina ääneen pikkujoulussa, ja minähän tietenkin tartuin tilaisuuteen olla äänessä :D Kolmantena vuonna puhuttiin jo johtotasoa myöten, että tästä alkaa näköjään muotoutua perinne. Ja minä kuuntelin tyytyväisenä. Ja olin äänessä tuplasti, sillä olin kirjoittanut kaksi tarinaa, toinen oli ilmestynyt kahvihuoneiden pöydille ennen pikkujoulua, mutta toinen, enemmän työpaikkaa koskettava, ei. Ja molemmathan niistä piti lukea, toinen tarina jopa läksi erään henkilökunnan jäsenen arkistoihin :) Tänä vuonna en ole ollut töissä kyseisessä paikassa enää kolmeen kuukauteen ja määräaikaisuuteni läksiäisiksi surkuttelinkin väelle, että minun käy heitä suorastaan sääliksi, kun joulutarinaperinne katkeaa ;)