Tunnustan. Olen turhautunut. Kukaan ei kysy minulta mitään neuvoja missään, ei vapaa-ajalla eikä töissä. Suuri osa minua on neuvonantaja, ja nyt se ei pääse toteuttamaan itseään. Ei ole päässyt yli vuoteen. Kukaan ei opiskele, ei tarvitse apua kielissä eikä missään muussakaan. Päivät ovat kaikki samanlaisia. Kaikki on samanlaista, yksitoikkoista. Välillä tuntuu, että minua pidetään itsestään selvyytenä eikä minua arvosteta, minut ohitetaan kaikessa. Luotetaan, että hoidan mukisematta kaiken mitä eteen annetaan ja tyydyn vähään.  Edes pienikin uusi mielenkiinnon kohde voisi herättää tästä jäästä. 

Toisaalta tätä turhautumista voisi vähentää oma opiskelu. Kun olisi jotain, mitä opiskella. Tai urheilu. Mutta urheilu on nyt sormivamman takia pois pelistä ainakin muutaman kuukauden. Pois pelistä. Siinäpä juuri se ongelman ydin, osa siitä. Ilmoittauduin kylläkin jo kansalaisopiston matkailuportugalin kurssille, kun kielipäätä kerta riittää, mutta enpä oikein usko, että joku kolmipäiväinen kurssi kauheasti tätä nälkää poistaa. Kielipäätä olisi mukava päästä muuallakin käyttämään, kun sitä kerta on siunaantunut. Kaupassa ja pyöräkorjaamollakin olen aina ollut mielissäni tulkkaamassa tarvittaessa. 

Viime vuonna minulla oli kova usko, että tänä vuonna saatte ja saan tutustua minä 2.0:n... Olen yrittänyt, mutta alkuvuosi on ollut ainakin todella hankala. Varsinkin nyt sormivamman aikaan elämä on todella yksitoikkoista joka osa-alueella. Hermoja kysytään. Toisaalta - ehkä nämä ovatkin niitä minä 2.0:n synnytyskipuja...