Meikäläinen on viime aikoina alkanut ymmärtää elämää entistä enemmän. Nauttia, suoraan sanottuna. Elämästä. Ihmisistä. Työn hausta. Oleilusta. Yleensä kaikesta.  Tämä alkaa vaarallisesti muistuttaa lukion viimeisillä luokilla kuultua meikäläisen asennetta. Sillä erotuksella, että nyt ei tarvitse käskeä itseään nauttimaan vaan se tulee itsestään :D

Olen ymmärtänyt jotain. Sen, että muut huolehtikoot omista murheistaan ja minä omistani. Toki kuuntelen edelleen tarvittaessa ja autankin, sillä erotuksella, että nyt osaan olla ottamatta koko maailman murheita omille harteilleni. Ja se tuntuu hyvältä, vaikka edelleen jossain omantunnon syövereissä joku pieni ääni saattaakin joskus älähtää, jos en murehdi niin kuin vielä keväällä.

Olen aloittanut uusia harrastuksia. Olen alkanut avata suutani useammin ja oikeissa paikoissa... Kaiken kaikkiaan jännitän vähemmän. (Paitsi haastatteluissa, höh...) Toimin yllätyksellisissä tilanteissa eri tavoin kuin ennen. En enää mene lukkoon vaan toimin. En jännitä enää edes uusissa tilanteissa, minkä huomasin, kun tiistaina aloitin kurssin. Menin paikkaan, jossa en ole ennen käynyt, näin ihmisiä, joita en tietääkseni ennen ole nähnyt, vaikka tutuilta tuntuvatkin jostakin syystä, ja lyöttäydyin samaan kahvipöytään tauolla. (Toisaalta, voi olla että olenkin osan nähnyt jossain, sellainen tunne tuli kun heidät ensimmäisen kerran näin, ehkäpä se helppous johtuukin siitä :D )

Kahvinjuontikin on vähentynyt. Ja teen. Sekin varmasti vaikuttaa. Vihannesten ym. syönti tosin on vähentynyt, niitä tuli popsittua huomattavasti enemmän töissä ollessa. Se saisi vielä muuttua... nyt kun oisi enemmän aikaa perehtyä tuohonkin syömäpuoleen ja kokkaukseen... Mutta muuten kaiken kaikkiaan kadehdittavaa kehitystä, jos nyt itselleen voi olla kateellinen :D