Miks aina minä? Tähän etenkin teini-ikäisenä usein esitettyyn kysymykseen olen huomannut törmääväni silloin tällöin. 

Usein tietyt henkilöt ovat niitä, jotka tarttuvat epäkohtiin. Keksivät yhteistä tekemistä. Järjestävät tapahtumia ja osallistuvat. Pitävät yhteyttä. 

Jos heiltä loppuu energia, törmätään usein ehkä seinään. Epäkohtien ilmetessä nostellaan käsiä ilmaan ja siirretään ongelma seuraavalle. Nuristaan, mutta ei tehdä asialle mitään. Ollaan jokainen omissa oloissaan. Erakoidutaan. 

Myönnetään. Ehkä tuo erakoidutaan on jo hieman liioittelua. Mutta muu ei. Harmittavasti juuri silloin, kun tavanomaisilla vipeltäjillä ei ole energiaa järjestää mitään tapahtumaa, sille ehkä olisi juuri eniten tarvetta. Siitä saisi energiaa. Positiivisia viboja ankeahkoon arkeen. 

Myönnetään. Olen itsekin melko surkea yhteydenpitäjä. Siinäpä aionkin parantaa. Se on tavoitteeni tälle vuodelle, osana Minä 2.0 -projektia. Toivottavasti en törmää seinään. 

Myönnetään. Vuosi sitten törmäsin melko monesti melko monessa asiassa tuohon alussa esitettyyn kysymykseen - ihan itseni esittämänä. Marttyyri -kysymykseen, one might say. Edelleenkin huomaan välillä ajattelevani niin, mutta onneksi en läheskään siinä määrin ja niin ravistelevasti kuin vuosi sitten. Osaan jo asettaa asiat mittasuhteisiinsa ja valita taisteluni. Toivottavasti ainakin suurimmaksi osaksi. 

Myönnetään. Ystävät ovat minulle tärkeitä voimavaroja. Työkaverit ovat tärkeitä energian lähteitä. Perhe on minulle tärkeä. Hengenheimolaiset ovat minulle ERITTÄIN tärkeitä. Unohtaa ei sovi myöskään mukavia linja-autonkuljettajaa tai kahvilanpitäjää, jotka olet tuntenut vuosikausia. Näistä kaikista saa energiaa, ja aion tehdä kaikk... ei kun parhaani, että energiatasoni ei pääse laskemaan. Haluan olla taas Duracell :)