... tai niinkuin mie sen sanoisin, "aurinko paisttaa ja vettä sattaa, taittaa tulla kesä". Johan tuo oli aikakin ;) Mikko Alatalon iki-ihanan laulunloilotuksen sanat tulivat väkisin mieleen, kun poljin kotiin ihmeellisen väsyttävän työpäivän jälkeen ja ykskaks yllättäen raskaita pisaroita alkoi tipahdella taivaalta. 

Suupieleni vetäytyivät väkisin ylöspäin. En normaalistikaan hermostu pienestä vesisateesta, mutta etenkin tämän päivän jälkeen se oli vain virkistävää. Jostain selittämättömästä syystä tunsin oloni tavallista väsyneemmäksi ja jo ennen työpäivän virallista päättymistä tunsin olevani täysin valmis lähtemään kotiin. Käytäviltä kaikuva työkaverin nauru kuitenkin sai toisiin ajatuksiin. Eikä se siihen jäänyt, vaan jokusen ajan kuluttua myös toisen työkaverin hervottoman omintakeinen nauru kaikui käytävillä. Ei tarvinnut kuin kuulla kyseisten henkilöiden naurut ilman näköyhteyttä, niin omatkin suupielet nousivat ylöspäin.

Tarkemmin ajatellen syytä väsymykseen ei välttämättä tarvitse hakea kovin kaukaa ja voin vain todeta, että onneksi kansalaisopiston kurssit alkavat pian. Tällä hetkellä tilanne on se, että kaikki liikunnat ovat tauolla ja koskapa en ole ikinä pitänyt mistään yksilöliikunnasta (vahvistavina poikkeuksina darts, biljardi ja keilaus), en ole päässyt liikkumaan tarpeeksi - ja myös sosiaalinen aspekti on jäänyt paitsioon. Muutama viikko enää ja energiavarastoni alkavat täyttymään :) (Ja ei, tämän väsymyksen en usko johtuvan aiemmissa postauksissa sivutuista syistä, koskapa "Retaferia olen aina syönyt, Retaferia olen aina syövä".)