Pitkiä lenkkejä. Niitä se fyssari vakavalla naamalla käski tehdä. Kuuntelin ja myöntelin. Sainhan sentään myös enemmän minulle sopivaa tekemistä faskiarullalla saatesanoin "kun kerran tuosta itsesi kiduttamisesta olet innostunut, niin laitetaanpa pari liikettä"... Olin juuri kertonut hierojan käyttäneen faskiarautaa kylkeeni ja todennut sen auttaneen - ja hehkuttanut, miten mahtavia mustelmia mulla on.

Ongelma nuiden lenkkien suhteen on vaan siinä, että en ole ikinä oikein pitänyt kävelystä, juoksusta puhumattakaan. Pyörällä pääsee nopeammin. Kävelyyn pitää olla aina syy. Oli se sitten valmis aamupala paikassa j, muovinkierrätyspiste paikassa p, koripallopeli paikassa a taikka jalkapallopeli paikassa m. Tai kameran ulkoilutusta paikassa n. Aina pitää olla syy. Kävellä. Kävellä? Kävellä!

Kävellessä on ollut liikaa aikaa ajatella. Mietiskellä. Tuumailla. Pyöritellä asioita puolin ja toisin. Ja mennä ajatuksissaan solmuun. Yksin käveleminen on - sanalla sanoen tylsää. Tai niin olen itselleni ja muille kävelyn vastustamistani perustellut. Nyt tulin ajatelleeksi, että se on myös pelottavaa. Juuri noiden ajatusten takia. Juuri niin - en pelkää mitään ulkoista tekijää, vaan omia ajatuksiani tai oikeammin vielä sitä, miten ne helposti menevät solmuun, kun pohdiskelen liikaa yrittäessäni ratkaista asioita kaikkien kannalta parhain päin. Onneksi aina voi soittaa jollekin ja puhua koko kävelyn ajan, tai joskus jopa onnekseen voi saada kaverin matkaan kävelemään. Ajatellaanhan sitä siinäkin, mutta jonkun kanssa. Se ei ole yhtä pelottavaa, koska ajatukset saa puettua sanoiksi ääneen ja vaikka toinen ei sanoisikaan juuri mitään, se saattaa auttaa. 

Nyt kun näiden koronarajoitusten takia ei keväällä oikein voinut nähdä ketään, puhelin ja sähköposti nousivat arvoon arvaamattomaan. Varsinkin puhelin. Puhelinkin oli pitkään sellainen, että en oikein välittänyt siitä vaan mieluummin toimin joko kasvokkain tai sähköpostitse - välimuotoja ei siis tässäkään harrastettu, mutta ne ääripäät on toinen tarina, ne. (Jos ovat.) Nyt huomasin kuitenkin tarttuvani sekä töissä että kotona mieluummin puhelimeen kuin tietokoneen näppäimistöön, koska kuten aiemminkin olen todennut, käyn ihmisenergialla. Sitä saa imettyä paremmin äänestä kuin tekstistä, kas kummaa! Korona on siis tuonut ainakin minulle jotain hyvääkin - olen oppinut tekemään pitkiä(kin) kävelylenkkejä ja jatkanut puhumista. Sen opettelua. 

Toivon jatkavani näitä kävelylenkkejä. Uskon tekeväni niitä. En kuitenkaan voi olla varma, siihen tarvitaan edelleenkin joku pienen pienikin (kunnon) syy. Joku. Sellaiseksi ei riitä se, että fyssari tunnusti kaupungilla tarkkailevansa liikkumistani ja ryhtiäni salaa. Ehei :D Sellaiseksi ei (vielä) riitä kunnon kohotus. Vaikka osaankin jo arvostaa itseäni enemmän ja olla armollisempi itselleni, en kuitenkaan ole ikinä ollut mikään yksilöurheilija ja sellaiseksi tuskin muutun, joten se hankaloittaa lenkkejä. Joku joutuu aina uhrautumaan ja kuuntelemaan (kuuleminen ei riitä) puhettani joko läsnä taikka etänä. Se voit olla vaikka sinä ;)