Tulin nostalgiselle tuulelle kuunneltuani Blackin Wonderful lifea. Etsin kylläkin totuuden nimissä Youtubesta jotain aivan muuta, mutta törmäsinkin tuohon. Mikäpäs ettei, ajattelin, ja unohduin ihmettelemään. 

Tuokin kappale herättää varmasti monenlaisia ajatuksia kuuntelijoissaan. Niin minussakin. Ihmettelin kaksoismerkityksiä ynnä muita. Pääasiallisesti kuitenkin tulin vain hyvälle tuulelle - kun tavoistani poiketen en keskittynyt sanoihin vaan musiikkiin ja sen soljuvuuteen. Joku voisi väittää, että ei musiikissa sanat ole tärkeimpiä, mutta minä olen aina ollut (siinäkin) asiassa vastavirrassa. Pidän eniten kantaaottavista tai jonkin syvemmän merkityksen omaavista kappaleista. Hyvä melodia ja muut tulevat sitten kaupan päälle. 

Ehkä se johtuu siitä, että olen itsekin melkoinen sanaseppo. Tai ainakin yritän olla. Niin kauan kuin muistan, olen kirjoittanut jossain muotoa. Tai ellen ihan sentään huvikseni kirjoittanut, niin ainakin suorastaan melkein rakastanut ainekirjoitusta koulussa ym. Se ei kyllä näkynyt äidinkielen numerossa, näin sivumennen sanoen, ennen kuin vasta sitten, kun oli pakko opetella kielioppikin kokonaisuudessaan, eli kirjoitusten alla :D Joka tapauksessa kynä on ollut kädessä paljon. Ja nykyään tietokoneen näppäimistö kuluu. Joskus kynäkin.

Aloitin kirjoittelun runojen rustaamisesta, kun ala-asteella piti tehdä varmaankin äidinkielen tunnille joku tietynmuotoinen runo. Siitäpä innostuin enemmän ja jo silloin ajan hermolla elävänä kirjoitin runon salmiakkikossusta ja kuinka ihmisiä löydettiin hukkuneina soilta. (Salmiakkikossu oli silloin tullut ensimmäistä kertaa markkinoille ja sen haittavaikutuksista hälistiin.) Vapaamuotoisempi kirjoitteluni (eli poisluetaan elokuva- ja kirja-arvostelut, aineet, koulutehtävät ym.ym.) on yleensä ollut runoilua (tai satuilua, mutta se on toinen juttu, se). Come to think of it, runoilu on vieläpä sellaista synkemmän puoleista. Runon aiheet kumpuavat joko omakohtaisista kokemuksista tai ajankohtaisista aiheista, jotka vaan osuvat johonkin hermoon. Yleensä niissä ei ole tainnut olla mitään tiettyä mittaa, minkä mukaan niitä rustaisin, vaan annan vaan tuulen viedä. Kynä suoltaa synkkää, huumorilla ryyditettyä näkemystä maailmasta. Huumori auttaa vaikeiden asioiden käsittelyssä, mutta sekin on tietenkin kaksiteräinen miekka - kaikki eivät aina ymmärrä huumoria. Kuten tulin tässä joskus huomanneeksi. Mutta silläkin uhalla julkaisen tässä nyt nostalgisuuden nimissä pätkiä eräästä runostani, jonka tein n. 10 vuotta sitten. Auttaakseni itseäni.

"Syöpä on varas, tauti lyömätön, paras. Se voimat imee, tulee elämänvalosta himmee."

"Toisaalta helpotus kaikil suuri, hajos hältä tuskan muuri. Ei oo hän tuskissaan enää, vaan jossain rauhassa chillaa, relaa."

"Tuska siirtyi meille muille, tuli tarve vieraidenkin tuille. Kiitokset suuret siis heille, antoivat tarpeellisen tuen meille."

Huumori auttaa.