Olen rakastunut. Lissaboniin. Värikkääseen, äänekkääseen, monikieliseen ja ystävälliseen kaupunkiin ihmisineen. Vuosi sitten syksyllä en juuri kiinnittänyt huomiota muuhun kuin siihen, että tunsin oloni suht hyväksi ja osasin edes joksikin aikaa irrottautua työympyröistä. Melko radikaalin vedon se vaati, kun piti kotimaasta ihan häipyä, mutta tehosi. Tänä syksynä tieni vei takaisin Lissaboniin, joten jotakin on siis jäänyt edellisvuodesta hyvää mieleen. 

Tänä syksynä ymmärsin jotain. Tunsin oloni välillä suorastaan kotoisaksi Lissabonissa. Palattuani kotomaahan tuumin eräälle läheiselle työkaverille sen kummemmin asiaa miettimättä, että tunsin oloni kotoisaksi Lissabonissa, ja oikeastaan oivalsin vasta silloin niin tehneeni ja miksi niin oli. Talojen seinät ovat joko täynnä muraaleja tai ovat muuten vain upean värikkäitä. Kaupungilla näkee ja kuulee muutenkin kaikenlaista. Joen rannalla näkee illalla vaikka mitä värejä. Sinisen sävyjä. Punaisen sävyjä. Mmm... Mutta myös se ihmisten välittömyys, ystävällisyys, äänekkyys. Voisi kai sanoa, että sulauduin joukkoon. Viihdyin kahviloissa, museoissa, ravintoloissa, kaduilla, kujilla ja katoilla. Vitsailin oppaiden kanssa ja opetin heitä sanomaan kiitos suomeksi. 

Pari esimerkkiä matkan varrelta: ne pari naista, joiden pöytään istuuduin eräänä aamuna aamupalalle kysyttyäni käykö se, luultavasti luulivat, että en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä he puhuvat. Jotenkin en vaan usko siihen. Haluan uskoa mieluummin, että he vain ovat sellaisia. Välittömiä. Luonnollisia. Jatkavat omia juttujaan antamatta tuntemattoman henkilön häiritä pääasiaa. Toinen esimerkki mukavasta kohtaamisesta on, kun kävin Oceanario da Lisboassa ihmettelemässä Vascon opastamana merten elämää kasvien, kalojen, nisäkkäiden ja jätteiden muodossa, ja jäin ihmettelemään uloskäynnille, saisinko kunnon selfien Vascon kanssa. Kohtuullisia sainkin, mutta seuraavana hetkenä aulaan pölähtikin neljän hengen naisjoukko, portugalilaisia, ja eräs heistä alkoi papattaa toisille ja vaivihkaa huitoi puhelimellaan minuun päin. "I can take a picture, if you wish", sanoin. Ja näin tapahtui. Ja sit hää otti miusta kuvan. Ja sit kaikki lähettiin iloisina jatkamaan matkaansa. Tai entäs sitten Carla, HippoTripin opas? Tai Gonzalo, tämän mainion Carlan opastaman mainion amfibikierroksen mainio kuski? Tai se bangladeshilainen kaveri, joka tuli juttelemaan rannalla? Mielenkiintoisia, hauskoja tuttavuuksia. Ensi vuonna lisää. 

P.S. Kuviakin aioin laittaa, mutta jostain kumman syystä kuvani eivät tänne kelpaa - ja en ole kuitenkaan mikään tumpelo kuvien kanssa... Ehkä joskus myöhemmin.