Voin kuulkaa kertoa, mikä ei ole näin rupukuntoisena keski-ikäisenä hyvä idea. Voin. Muistan sen jatkossa. Ehkä.

Kävin nimittäin maanantaina yin -joogan sijasta kävelemässä kirpakassa lähes 20 asteen pakkassäässä lähes kuusi kilometriä. Sairastettuani kolme viikkoa takaperin Ison Koon (suomeksi korona, ja tosin lievemmän version kuin 1.kerralla edellisvuonna). Tiistaina jäin suoraan töistä kaupungille ja siitä sählyyn reiluksi tunniksi. Vartti verryttelyä ja sen jälkeen kolmella kolmea vastaan tiukkaa vääntöä. Aaaaaa että. Ettien että... Keuhkot huusi hoosiannaa. Pelin aikana. Pelin jälkeen. Loppuvaiheessa piti jopa jättää tauolla juomaa juomatta. Miksikö? Nyt seuraa inhorealismia - ellet kestä, lopeta lukeminen.

Suoraan sanottuna olisin varmaan oksentanut, jos olisin juonut yhtään enempää. Tai sitten pyörtynyt (ensimmäistä kertaa eläessäni. Tietääkseni). Kotiin tultua totesin, että lähes kaikki voimavarat ovat jääneet kentälle, kun yritin avata jugurttipullon korkkia... Voitte vain kuvitella, mitä oli lähellä tapahtua. Ja sitten olisi muutama kirosana karannut. (Sivumennen sanoen, lenteli niitä kentälläkin - jos ei lentelisi, voisin keskittyä paremmin peliin, mutta on kiva vaan mennä täysillä tunteen mukana kentällä). Tämä se on järkevää urheilua, tämä. Järkevää harrastamista. Mutta silti - tuo iloa ja paljon muutakin. 

Tuli kuitenkin todettua myös se, että maltti on valttia. Lähes katastrofaalisen alun jälkeen joukkueita sekoitettiin ja johtuiko siitä vaiko olenko edelleen tässäkin asiassa diesel, mutta maalejakin alkoi syntyä sen lisäksi, että aloin ehkä vielä tarkemmin puolustaakin (mikä tosin on aina ollut omasta mielestäni valttini). 

Tämä sählykerta oli monellakin tapaa poikkeuksellinen vertaillen sitä kaikkiin vuodesta 2017 alkaneisiin kertoihin. Ensin olin sellaisella puolella pelaamassa, jolla ei tuntunut onnistuvan ei sitten mikään, mitä yritettiin ja vastustajalla taas tuntui uppoavan kaikki sinne päinkin sutaisut. Yritettiin kyllä puolustaa, kaikkemme tehtiin, mutta silti tuntui, että vastustaja vei 100-0. Kun joukkueita vähän sekoitettiin, alkoi minunkin maalijyväni löytyä. Paljosta - todella paljosta - on kiittäminen hyviä syöttöjä, joista kyllä jaoin myös kiitosta, mutta ehkä minunkin on tämä väärä vaatimattomuus vihdoin aika unohtaa. Kyllä minäkin olen ne kehut ansainnut, joita muut pelurit minulle jakoivat. Minäkin osaan, paljonkin, kun vaan maltan. Maltoin katsoa. Maltoin suojata. Maltoin katsoa, onko paikka rynniä eteenpäin yllättäen - vai onko kenties paikka syöttää. Vaiko kenties paikka laukaista - lähes nollakulmasta! Maltti on valttia. Sain tiistai-iltana voimakkaan muistutuksen siitä, että minullakin on sitä. Valttia. Malttia. Maltti on valttia!

Minä osaan malttaa. Ja kun maltan, osaan.