Tänään piti olla täysin liikuntavapaa päivä, jonka päätin pitää, kun viikolla havahduin siihen, kuinka paljon liikuntaa tulee viikossa nyt harrastettua, kun työmatkakin piteni parilla kilometrillä suuntaansa. Kuinkas sitten kävikään? Eksyin Aavarannalle. En käsitä, mikä sinne kerta toisensa jälkeen vetää, mutta sieltä sitä itsensä aina vaan löytää. Kamerankin nappasin mukaan ensimmäisen kerran sitten kesäkuun, mutta kännykän havaitsin kesken kävelyn jättäneeni kotiin. Noh, jotain vapaata jostain sentään - päätin tietoisesti olla hakematta puhelinta matkaan. Onhan sitä ennenkin pärjätty ilman, että puhelin on aina käden ulottuvilla. 

Istuksin kivellä ja tuijottelin ulapalle. Mietiskelin, kuinka ihmeellistä onkaan, miten rentouttavaa moinen voi olla. Mietiskelin, kuinka idioottimaista onkaan aina tulla samoille apajille. Mietiskelin, että täällähän voi vaikka törmätä tuttuihin. Nousin kiveltä ja suuntasin eri poluille kuin yleensä. Lyhemmille. Huomattavasti lyhemmille. Liikuntavapaa lyhensi reittiä. 

(Niin, ja tämä yläpuolella oleva kuva ei suinkaan ole sieltä kiveltä, vaan "lyhemmän reitin" varrelta.)

Tai niinhän mie luulin. Yhtäkkiä pitikin kääntyä takaisin päin. PERHONEN! Ja millainen. En tiedä, minkäniminen moinen otus lie, mutta sillä oli suuret silmät selässäänkin. Ja sitäkös piti ruveta sitten kyttäilemään. Seisahduin. Seurasin, minne perhonen liihottelee. Lähestyin varovasti kyyryssä. Kyykistyin. Tsadam! Oh no! Perhonen karkasi juuri ratkaisevalla hetkellä. Ne silmät kuitenkin olivat vanginneet minut. Seurasin otuksen liihottelua. Harmikseni se meni läheisen talon piha-aitaan kiinni, joten en kehdannut mennä sinne tiirailemaan. Onnekseni näin toisen perhosen, joka oli eri tavalla upea. Keltainen. Sen nimen luulin tietävänikin, sitruunaperhonen. En ole vaivautunut sitä kyllä tarkistamaan. Minulle riittää, kun ne ovat upeita. Nimestä viis. 

Kohta huomasinkin vanhan tuttavani ilmestyneen jälleen lähistölle. Kyyristyin entistä varovaisemmin. Lähestyin hiipien. DAMN! Joku lapsi tulla tömisteli juosten sinne suuntaan. Perhonen läksi. Onneksi vain muutaman metrin päähän, josta hänet sitten hetken päästä bongasin. Oikeastaan en kadottanut kontaktia otukseen hetkeksikään, vaan sain silmäkulmastani seurattua, minne se liihotteli. Onneksi. 

Tällaisenkin liihottelijan tapasin. Hävettää myöntää, mutta ensin luulin häntä vanhaksi tuttavakseni, mutta lähempi tarkastelu osoitti, että tämä olikin täysin uusi tuttavuus - uudempi, kuin tuo noin varttia ennen tapaamani silmäperhonen :D 

Tarkemmin ajateltuna, kukapa minua voisi sekaannuksesta syyttääkään? Kattokaa ny. Aivan samanlaisia. Mutta kuitenkin niin erilaisia. Jo näin lyhyen tuttavuuden perusteella olen melkoisen varma, että ainakaan sama yksilö ei ollut kyseessä.

Löysin rannalta myös hieman värittömämmänkin perhosen. Esittelenpä hänetkin teille, hyvä yleisö, koska elämme tasa-arvon aikaa. (Esittelisin muutenkin.) Edelleen, en tiedä nimeä, lajia, enkä ikää. En siipien väliä tai tuntosarvien pituutta. Tai muitakaan strategisia mittoja. Sen tiedän, että minun silmissäni tämä perhonen liihotteli yhtä houkuttelevasti kameran linssin edessä kuin värikkäämmät lajitoverinsakin.