Aika aikaansa kutakin. Melko kliseinen lause, mutta niin sopiva tähän tilanteeseen, joka on muhinut jo jonkin aikaa ja alkoi realisoitua alkuvuodesta. Nyt on hyvä tehdä välitilinpäätös, kun olen jo jonkun verran ennättänyt olla uudessa työpaikassa.  

Kun ihminen on lähes vuosikymmenen pyörinyt samoissa ympyröissä, on haikeaa lähteä vaihtamaan työpaikkaa. Joskus kuitenkin on siirryttävä eteenpäin syystä tai toisesta - ehkä monestakin. Kaipaa sitä sitten haasteita tai monipuolisuutta, ihmiskontakteja tai ravistelua. Asioiden näkemistä uudesta vinkkelistä? Uusia mahdollisuuksia? Parempaa sijaintia? Parempaa palkkaa? Etenemistä uralla? Mikä vaan itse ketäkin eniten motivoi.  

Monet itkut tämän asian tiimoilta olen itkenyt, monien, monien ihmisten edessä. Entisten työkavereiden, kavereiden, ystävien, uusien työkavereiden. Muiden. Vaikka karjalaistakin karjalaisempi luonne ei paljon syitä kyynelten vuodatukseen vaadikaan, itkee ilosta, surusta tai mistä vaan syystä, niin nyt syynä on kohdallani aina ollut haikeus. Ei mikään muu. Toivottavasti kaikki sen ymmärtävät (vaikka muuten pyrinkin kulkemaan omia teitäni antamatta yleisen mielipiteen vaikuttaa). Omana itsenäni olen kuitenkin maailmaa lähtenyt valloittamaan ja samaa linjaa aion jatkaa - varsinkin, kun uudessakin työpaikassa vastaanotto on ollut todella hyvä. Eipä juuri parempi olisi voinut olla :) 

Kuten eräs uusista työkavereista huomautti, on ymmärrettävää, että oloni on haikea, koska noin pitkässä ajassa mitä entisessä työpaikassani vietin, työkavereista ennättää muodostua eräällä lailla toinen perhe. Hyvässä ja pahassa. On työveljiä ja -äitejä, hengenheimolaisia ja rauhoittajia. Onneksi ihmiset eivät kuitenkaan katoa minnekään, vaikka olosuhteet muuttuvatkin. Ellei niin halua. (Nyt alan tämän uskoa, eihän tuosta mennykkään kuin ehkä...ööö, seitsemän vuotta, kun kuulin tämän lauseen entisen työpaikan rekryäjän suusta. En mie yhtään diisel oo - tässäkään asiassa :D ) Ja mikä parasta, opin tuntemaan paremmin entistä enemmän ihmisiä vaihtaessani ympyröitä. 

Muutos on tuonut mukanaan haikeutta aiheuttavia tilanteita, mutta myös hauskoja tilanteita, kun entiset työkaverit ovat kovaan ääneen toitottaneet täydelle huoneelliselle ihmisiä, että en ole enää töissä heillä. Tai kun tilaisuuteen porukalla mennessä vastaanottava taho on sanonut muille, että nyt tulee se - ja - se pulju, kun on nähnyt minut. Ja korjannut heti perään, että eipäs kun se :D Eivätkä nämä tilanteet varmaankaan tähän vielä lopu. Jos sitä vuosikaudet tunsi itsensä entiseen työpaikkaan leimaantuneeksi ja sitoutuneeksi, niin siltä se on näköjään näyttänyt uloskin päin - ja se on hyvä, koska olin sitoutunut, silloin siihen samalla lailla kuin nyt nykyiseen.