Rikollisjärjestön rautarouvan esikoispoika murhataan. Toinen poika ei suostu kostamaan tätä vaan pyrkii päinvastoin kaikin voimin tappelemaan oppimaansa vastaan ja nostattaa näin ennestään äidin suoranaista halveksuntaa tätä kohtaan. Hyvän ja pahan vastakkainasettelu kulkee mukana koko elokuvan ajan. Perinteiset roolit keikahtavat ylösalaisin ja muistuttavat katsojalle, että maailma ei olekaan aina niin mustavalkoinen.

Ryan Gosling on Julian, jonka ”ongelmana” on omatunto ja oikeudenmukaisuuden käsitys. Hän tuntuisi mieluummin vain johtavan perheen kansainvälisen huumeimperiumin kulissina toimivaa menestyksekästä thai-nyrkkeilyklubia Bangkokissa, mutta ympäristö ja etenkään dominoiva äiti Crystal (Kristin Scott Thomas) eivät hellitä otettaan. Kun Julianin veli Billy (Tom Burke) murhataan, Julianin ei kuuluisi ajatella, ansaitsiko Billy sen, vaan esikoispoikansa ruumista kotiin Yhdysvaltoihin noutamaan tulleen äidin mukaan ”tuoda murhaajan pää vadilla”. Murhaajajahti synnyttää kierteen, jossa aika ajoin näkyy Tarantinomaisia piirteitä.

Scott Thomas tekee mainion työn esikoispoikansa jalustalle nostaneena Crystalina, joka tallaa Juliania maanrakoon aina tilaisuuden saadessaan. Ryan Gosling puolestaan on aina niin vähäpuheisena Julianina juuri paikallaan. Julian on kiltti, vähäpuheinen poika, joka tekee niin kuin äiti pyytää – ellei se sodi hänen moraalikäsityksiään vastaan. Julianista ei oikeastaan saa selvää koko elokuvan aikana, joten Gosling onnistuu roolissaan todella hyvin ottaen huomioon, ettei hän juuri liikuttele kuin kulmakarvojaan. Se (ja niin ollen myös Gosling) siis sopii tähän elokuvaan vallan mainiosti, sillä Only God Forgives on loppujen lopuksi hyvin pelkistettyä verellä mässäilyä synkähköllä, dramaattisella väri- ja äänimaailmalla maustettuna. Ollakseen toimintaelokuva nostattaa hyvin vähän adrenaliinia, mutta eipä tätä oikein kauhuelokuvaksikaan voi sanoa.