Kuulin eilen töissä olevani keski-ikäinen hehkuttaessani Erja Lyytisen konserttia. Blues ei kuulemma ole nuorison musiikkia, joten siinä näkyy jo se, että minustakin alkaa tulla keski-ikäinen. Hiljaisuus laskeutui, kun ihmiset odottivat reaktiotani. 

Olisin tietysti voinut loukkaantua. Olisin voinut riehaantua. Provosoitua. Mutta miksi turhaan. Ainakin puoliksi vitsillähän se sekin kommentti varmaan heitettiin ja kuten totesin, jos keski-ikäinen on silloin, kun kuuntelee bluesia, olen ollut keski-ikäinen jo parikymmentä vuotta. Itse asiassa pidempäänkin, koska pidin bluesistakin, mutta ylipäätänsä mustasta musiikista ja varsinkin soulista, muistini mukaan jo ala-asteen loppupuolella. Kuuntelin Marvin Gaye'a, Stevie Wonderia, Roce Roycea ja kumppaneita. Yläasteella kiinnostuin mustan musiikin myötä muutenkin esimerkiksi Australian aboriginaalien kohtelusta, Nelson Mandelasta, Etelä-Afrikan apartheidista,  mutta erityisesti Yhdysvaltojen mustien kansalaisoikeustaistelusta ja Martin Luther Kingistä tuli sankarini. Esitelmöin tulisieluisesti yhteiskuntaopin tunnilla rasismista ja löysin uusia ja uusia tuttavuuksia mustasta musiikista sekä musiikillisesti että kirjallisuuden parista. Niin törmäsin ensimmäistä kertaa myös Robert Johnsonin tarinaan, joka kuultiin myös Erja Lyytisen (ja Heikki Silvennoisen) konsertissa torstaina Lyytisen kertomana ja omilla kokemuksilla höystettynä.

Hieman ontuva tuo kyseinen keski-ikäisyyden määritelmä kuitenkin mielestäni on; kuten totesin jo siinä vaiheessa, kyllä bluesia aika moni nuori (tai nuoreksi itsensä tunteva) tuntuu kuuntelevan, ainakin jos silmiini on uskominen. Itseeni siinä vetoavat erityisesti pitkät kitarasoolot, jotka tuntuvat parhaimmillaan selkäpiissä asti. Pakko tunnustaa, että torstainakin suljin silmäni välillä hetkeksi ja nautin kitaran vingutuksesta. Jopa ilman, että Lyytinen olisi maininnut Jimi Hendrixiä  ja kunnianosoitusta kyseiselle kitarasankarille, hän olisi tullut mieleen. 

Nyt kuitenkin meinaan ehkä jo eksyä aiheesta. Mitä se keski-ikäisyys sitten on? Jos keski-ikäisyys määriteltäisiin ikävuosien perusteella, en olisi vielä ainakaan kymmeneen vuoteen keski-ikäinen. Fyysisen kuntoni perusteella todennäköisesti alan jo lähennellä keski-ikää, ellen jo olekin siinä. Henkisesti? Mitenkäs se sitten määritellään? Vakavuudella? Noup, en pysty olemaan jatkuvasti yksi-ilmeinen, tunteeton, vakava ihminen. Olen mielluummin empaattinen, yltiörehellinen, välillä rasittavuuteenkin asti tunteikas immeinen. Jos otan asian vakavasti, tunteet tulevat väkisin mukaan peliin. Viime aikoina olenkin ajatellut, että ehkä minäkin kuulun niihin kuuluisiin erityisherkkiin, joita nykyään tuntuu joka tuutista tulevan. Siinä olisi hyvä selitys sille, jota jotkut ehkä lapsellisuudeksikin minussa nimittävät. Sille, joka on melko rasittavaa aika ajoin, itsellekin. Ja tuntuu olevan kontrolloimattomissa. Noh, taas eksyn aiheesta. Tai oikeastaan en. Nimittäin taidan kuitenkin olla keski-ikäinen, kun vaivaan päätäni kaikenlaisella tällaisella. Lyhyesti ja ytimekkäästi: olet keski-ikäinen, kun palaat ajatuksissasi yhä useammin menneisyyteen ja sen tapahtumiin ja voivottelet niitä aikoja ja nykyaikaa. That's it.