Tämän päivityksen piti olla jotain erikoista, koska - rummun päristyksiä - tämä on 200. postaukseni tänne. Erikoista ja erikoista... Siitäkös sitten paineet itselleni kasasin :D No en. Jätin vaan sikseen. Tästä kuitenkin tuli jotain erikoista, koska lomapäiväni ratoksi "jouduin" sitten tv-uutisiin ja ilmeisestikin myös lehteen, kunhan uusi päivä valkenee... Sinne en tosin sentään kuvan kera. Ja sekös mukavaa, enhän ole ikinä oikein viihtynyt kameran edessä vaan pikemminkin takana :) (Näyttämöllä tosin olen tykännyt olla ja pitänyt opiskeluihin kuuluvista esityksistä ja kaverin pyytäessä myös ollut live-lähetyksessä kommentoimassa tiettyä aihetta ja ja ja...)

Kuinkas tässä nyt näin kävi? Hidastempoisesta, omien ajatusten parissa vietettävästä ja ulkoilun (!) parissa käytettävästä nautinnollisesta päivästä tulikin... no, juuri sitä mitä edellä kuvailin, mutta myös jotain muuta. Naurettavia kommentteja toimittajalle, joka ehkä ymmärsi kommenttini liialliseksi vaatimattomuudeksi, jota ne olivat - tai sitten ei. Mutta myös tietyllä tapaa itsensä voittamista. Vaikka olin jo lähdössä pois päin, kun näin tuntemattoman henkilön lähestyvän, pysähdyin kuitenkin. En halunnut jääräpäisesti olla omissa oloissani ja vastailematta. Viisaampiakin sanoja olisin voinut sanoa, mutta tilanne tuli niin yllättäen, että enpä malttanut pohdiskella vastauksiani hyvin pitkään - yhtä lukuun ottamatta, ja silloinkin vaikutti jo siltä, että toimittaja luovuttaa ja luulee, että on tavannut hiljaisimman ihmisen maan päällä ;)

Tästä sini-ruskeasävyisestä tapahtumasta jatkoin matkaani keskustaan, jossa nautiskelin punavalkosta, herkullista vadelmakakkua ja vaaleanruskeeta kahveeta KahviOnnessa. Njam. Lueskelin Leijonista ja kuuntelin miellyttävää puheensorinaa. Ihastelin sisustusta ja naureskelin tuntemattomien kanssa toisten pienille kommelluksille. Aikani nautiskeltuani totesin, että on kotiin lähdön aika, mutta kuinkas sitten kävikään: löysinkin itseni ostamasta kukkasta parvekkeelle. Sen kotiin saamisessa pyörällä olikin aikamoinen miettiminen, mutta mistäs minä ja uskollinen sotaratsuni (jo 20 vuotta, by the way - taisinkin kyllä joskus aiemminkin kestävyydestään mainita...) emme kunnialla selviäisi. Ei sellaista ole vielä keksittykään. Kukkasen kotiin saatuani keksinkin sitten taas erinäisiä uusia toimenpiteitä siihen liittyen, mutta niillä en teitä tässä kyllästytä, vaan totean vaan, että kylläpä nyt väsyttää. Senpäkään takia en nyt tässä enempiä jorise enkä edes paljasta, miksi kameran eteen jouduin, vaan sanon vaan, että спокойной ночи. Palataan astialle.