Alea iacta est. For those who haven't heard - that's Latin and means "arpa on heitetty" in Finnish. Eilen tein perustyön. Useampi tunti siinä vierähti, en malttanut edes syödä välillä. Tänään seisoin suuren äärellä. Mietin, mietin ja mietin. Venkslasin sanoja ympäriinsä ja ämpäriinsä. Vaikka sanaseppo lienenkin, viime aikoina olen tuntenut huonontuneeni moisessa. Ja sitten on se, mihin aina voi kompastua - harjoituksen puute. Tämä voi kaatua moneen asiaan. Tai olla kaatumatta. Henkilökohtaisesti haluaisin kovasti uskoa jälkimmäiseen. Jos johonkin.

Se vaan on todella hankalaa. Tällä hetkellä tunnen, että en ole ikinä ollut näin lähellä jotain, mitä todella haluan. Siis todella haluan. Ja se pelottaa. Mitä jos mokaan? Onnistun jotenkin alitajuisesti säikyttelemään itseni, koska olen niin lähellä onnistumista? Pelottaa, että onnistun oikeasti epäonnistumaan, kun kaikki muu kuitenkin tuntuu olevan nyt viemässä oikeaan suuntaan. Toivon. Uskon. Pelkään. Teen. Toivon. Puhun arvoituksin, koska en uskalla vielä sanoa mitään tarkempaa - näin julkisesti. En edes laita tunnisteita tekstiin. Osa varmaan arvaa kuitenkin. Jos huvittaa arvailla... Sittenpähän näätte.